Mihin suomaita pitäisi käyttää, ja mihin ei?

Satumaa-hankkeessa on pari vuotta pohdittu, mikä maankäytössä ja erityisesti Satakunnan suomaiden käytössä olisi nyt ja tulevaisuudessa oikein (ja mikä väärin), ja kenen siitä tulisi päättää. Suomi on muutaman sukupolven aikana ojittanut yli puolet soistaan: ojaa on peräti 250 metriä kutakin nykyistä suomalaista kohden. Kuivatun suomaan antimet ovat tuoneet köyhyydestä nousevalle Suomelle työtä, tuotteita ja tuloja. Tämän on katsottu olevan hyvää ja oikein, ja yhteiskunta onkin tukenut suomaan valjastamista ja ojittamista.

Samalla maan ottaminen ihmisten käyttöön on luontokadon eli ekosysteemien ja lajien häviämisen keskeinen ajuri sekä Suomessa että globaalisti. Esimerkiksi Euroopan Unionissa luontopääoman kääntämisen kasvuun on nähty olevan oikein nykyisten ja tulevien ihmisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin ja ehkä jopa muiden lajien kannalta: vuonna 2024 tuli voimaan uusi laaja eurooppalainen luontolaki, joka velvoittaa kaikki EU:n jäsenmaat parantamaan luonnon tilaa. Maankäyttö ei vaikuta vain maalla olevaan luontoon vaan on keskeinen vesiluonnon tilan heikentäjä, mikä samalla tarkoittaa, että maankäytön muutoksia tarvitaan vesiluonnon tilan parantamiseksi. Suomessa ennallistamisasetuksen kansalaispaneeli (2025) evästi aloittamaan luonnon tilan parantamisen juuri järvistä. Maankäyttö kytkeytyy kiinteästi ilmastokriisiinkin, jonka lieventämisen on katsottu olevan oikein, koska kuumuus, kuivuus, maastopalot, myrskyt ja tulvat tappavat ihmisiä aiheuttaen samalla mittavaa taloudellista tuhoa ja pakolaisuutta. Keskeisiä, tukalia vääryyksiä ovat ilmastonmuutoksen aiheuttama vesipula ja nälkä. Maaperän hiilivarastolla ja maankäyttösektorin hiilinieluilla on suuri hyöty ja arvo ilmastotaistelussa.

Luonto- ja ilmastokriisien edelleen pahetessa ei Suomessa ja Satakunnassakaan vuonna 2026 oikein voi olettaa, toivoa tai lausua, että maankäytön haitoille ei koskaan tule rajaa eikä hintaa. Hyytyä ympäristötavoitteiden edessä kuitenkin voi. Suomi äänesti EU:n luontolakia eli ennallistamisasetusta vastaan, eikä turvemaiden intensiivisestä käytöstä luopumiseen ole Suomessa ruvettu kannustamaan. Suon hiilivaraston hävittämisestä ei tarvitse maksaa, maankäytölle ei ole hiiliveroa, eikä suo- ja vesiluonnolle aiheutettua haittaa ole pakko kompensoida. Kosteikkoviljelyä ja esimerkiksi rahkasammalen kehittämistä turpeen korvaajaksi ei ole laajamittaisesti lähdetty kehittämään. Turve-, rehu-, ruoka- ja metsäteollisuuden raaka-aineiden saatavuus ja hinta sekä nykyisten tuotantomallien säilyttäminen on vaikuttanut päätavoitteelta, ei planeetan rajoihin pyrkivä siirtymä.

Maankäyttöratkaisuissa vedotaan Suomessa ja muualla omaisuudensuojaan. Omistaja ei kuitenkaan koskaan ole saanut aiheuttaa omaisuutensa käytöllä mitä tahansa haittaa muille. Omaisuudensuojan kunnioittamisen pitää tarkoittaa myös naapurin omaisuuden kunnioittamista. Suomessakin on herätty siihen, miten turvemaiden ravinne- ja kiintoainepäästöt alentavat rantakiinteistöjen arvoa ja heikentävät veteen liittyviä virkistys- ja luontomatkailuelämyksiä. Vesipuitedirektiivin, meristrategiadirektiivin ja ennallistamisasetuksen toimeenpano tarkoittaisi Satakunnassa esimerkiksi Karvianjoen, Säkylän Pyhäjärven ja Selkämeren saattamista hyvään ekologiseen tilaan. Kosteikkojen ennallistaminen esimerkiksi Eurajoen valuma-alueella pidättäisi ja puhdistaisi vesiä ja toimisi tarpeellisena tulvasuojeluna lisääntyneiden sateiden oloissa. Luontohyödyt ovatkin aina paikallisia, vaikka velvoitteet on sovittu EU-tasolla. Soiden vettämisurakka koskee muitakin kuin Suomea. Irlannissa valtion turveyhtiö Bord na Móna lopetti turpeennoston äkkirysäyksellä vuonna 2019 ja siirtyi uusiutuvan energian tuotantoon sekä luonnon kunnostamiseen ja ennallistamiseen. Suon hyönteiset, matelijat, sammakkoeläimet ja linnut palaavat nopeasti, kun veden pinta nostetaan ojat tukkimalla. Kurki palasi Irlantiin, mikä herättää innostusta lintuihmisissä.

Vaikka demokraattisesti valittu enemmistö päättäisi kumota luonto- ja ilmastolainsäädännön, päätös olisi sekä eettisesti että ympäristöperusoikeuden näkökulmasta kyseenalainen. Maankäyttöpäätökset ja oikeudenmukaisuuskysymykset ulottuvat tuleviin sukupolviin. Miten meidän sukupolvemme olisi oikeudenmukaista hoitaa Suomen luontopääomaa? Onko oikein heikentää erinomaisessa tilassa olevat vesiekosysteemit, jättää huonossa tilassa olevat huonoiksi ja hävittää kymmenesosa lajeista? Kysymys on merkittävyydeltään verrattavissa valtionvelan hoitoon. Ihmiskeskeistä ajattelua voi vielä laajentaa muiden lajien eli vaikka kosteikkoja etsivän viitasammakon tai kurjen näkökulmaan, jolloin välttämättöminä näyttäytyvät suojelu, ennallistaminen ja ekologisten käytävien luominen luonnon arvoalueiden välille.

Luonnonarvomarkkinat nähdään Euroopassa ja Suomessa ratkaisuna luontotekojen rahoittamiseen ja luontokadon lopettamiseen. Tämä tarkoittaa, että luonnolle tulee hinta ja että veronmaksajien rahan lisäksi luonnon tilan parantamiseen käytetään etenkin luonnon heikentäjien rahaa ja että maanomistajat saavat tuloa tuottamistaan, kaikkia hyödyttävistä ekosysteemipalveluista. Luonnonarvohehtaari on kyseiselle markkinalle Suomessa kehitetty, ekologiseen tutkimukseen pohjaava kaupankäynnin yksikkö. Luonnonarvohehtaarien mittaajina, kokoajina ja välittäjinä toimii Suomessakin yrityksiä ja säätiöitä. Markkinoita vauhdittaisi suuresti ekologisen kompensaation pakollisuus eli kaikkia sektoreita tasapuolisesti koskeva luontohaitan täysimääräinen hyvittäminen. Sääntö ohjaisi ihmistoiminnan sijoittumaan luonnonarvoiltaan jo ennestään heikennetyille alueille. Kompensaatiopakon ei tarvitse tulla lainsäätäjältä vaan sen voi asettaa kuntakin kaavoittajana tai yrityksen asiakkaat ja/tai sijoittajat markkinoilla. Jos luonto paranisikin yllättävän hyvään tilaan tai veronmaksajat ja kansalaiset haluaisivatkin palata maksamaan kaikkien sektoreiden aiheuttamat haitat maa- ja vesiluonnolle, kompensaatiovelvollisuus voitaisiin jälleen poistaa. Kompensaatioiden lisäksi tai ulkopuolella yritykset ja kansalaiset voivat ostaa metsän, suon, järven tai meren luonnonarvohehtaareja saadakseen paremman maineen tai omantunnon.

Suon tuotteiden hyvät ominaisuudet ja suomaiden käytön hyödyt ovat edelleen samat kuin 1900-luvulla, mutta soiden mylläämisen haitat ovat vastoin tämän vuosisadan suurten haasteiden ratkaisemista. Satakunnankin suot nähdään yhä enemmän myös ihmiskunnan yhteisenä luontopääomana. Maanomistaja voi nähdä tässä uhkia vapaudelleen mutta samalla mahdollisuuksia niukkojen hyödykkeiden myymisessä koko maailmalle.

Kirjallisuutta

Kivimaa, P. ym. (2023). Ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden arviointi. https://doi.org/10.31885/9789527457184

Kotiaho, J.S. ym. (2025). Loppukiri vuoden 2030 luontotavoitteiden saavuttamiseksi – Luontopaneelin viestit pääministeri Orpon hallituksen puoliväliriiheen. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/d2b31eca-fd54-41f5-beab-163b9443e700/content

Kukkala, A. ym. (2025). Ennallistamalla luontoa investoidaan tulevaisuuteen. Syke Policy Brief. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-5793-6

Kuusela, S. ym. (2024). Luonnon köyhtyminen kannattaa pysäyttää. Syke Policy Brief. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-5671-7