Vuoden 2026 valtakunnalliset Sosiaalipolitiikan päivät huipentavat Turun yliopiston sosiaalipolitiikan 60-vuotisjuhlavuoden. Järjestelytoimikunta tarkasteli tulevien päivien teemaa Turun yliopiston sosiaalipolitiikan tutkimuksen pitkäaikaisen vahvuuden näkökulmasta. Valittu ilmiö on kulkenut läpi vuosikymmenten ja säilynyt – joskin uudelleenmuotoutuneena – sosiaalipolitiikan harjoittamisen ydinkysymyksenä niin Suomessa, Euroopassa kuin laajemminkin.

Vuoden 2026 Valtakunnallisten Sosiaalipolitiikan päivien teema on ”Köyhyyden pysyvyys”.

Käynnissä olevan vuosituhannen alussa odotukset köyhyyden poistamisen suhteen olivat korkealla. Euroopan johtajat päättivät Lissabonin huippukokouksessa, että: ”Steps must be taken to make a decisive impact on the eradication of poverty by setting adequate targets to be agreed by the Lisbon Council by the end of the year” (kuuluisa Lissabonin strategia). Tältä pohjalta vuonna 2001 päätettiin joukosta sosiaali-indikaattoreita, joiden pohjalta Euroopan sosiaalisia oloja alettiin vuosittain seuraamaan. Listan ensimmäinen indikaattori mittaa köyhyyttä (köyhyys- tai syrjäytymisriskissä olevien osuus väestöstä) kansallisvaltiotasolla (AROPE). AROPE-indikaattorin mukaan vuonna 2004 Suomessa oli 564 000 köyhää (n. 11 % väestöstä).

Vuonna 2022 Suomi (STM) asetti tavoitteen vähentää köyhyys- tai syrjäytymisriskissä olevien määrää 100 000 henkilöllä vuoteen 2030 mennessä. Tavoite liittyy EU:n 2030 strategiaan päämääränä vähentää köyhyyttä. Lähtötasona käytetään vuotta 2019, jolloin köyhiä oli 838 000 ihmistä. Viisi vuotta myöhemmin (2024) lukumäärä oli kasvanut 120 000 ihmisellä 958 000 köyhään (n. 17 % väestöstä). Vuosikymmenen puolivälissä vuoden 2022 EU-tavoitteesta oltiin siis jäljessä 220 000 köyhän verran. Tämän jälkeen perus- ja viimesijaisen turvan leikkaukset ja työttömyyden lisääntyminen eivät ole ainakaan helpottaneet yhteiseurooppalaisen tavoitteen saavuttamista. Alkuperäisestä vuoden 2000 köyhyyden poistamistavoitteesta ollaan jäljessä lähes miljoona köyhää. Ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että perinteisen köyhyyden elinvaiheteorian vastaisesti yksittäisistä väestöryhmistä ylivoimaisesti suurimmassa köyhyysriskissä olevia ovat nykyisin nuoret aikuiset, joita kolmannes on köyhyysrajan alapuolella.
Laajamittainen ja kasvava köyhyys pakottaa kysymään, miksi Suomen ja muidenkin Euroopan valtioiden harjoittama sosiaalipolitiikka on täysin epäonnistunut perustavanlaatuisimmassa tehtävässään eliminoida köyhyys. Ollaanko Suomessa ja muualla Euroopassa oltu hyvistä strategisista linjauksista huolimatta täysin välinpitämättömiä asian suhteen? Mistä köyhyyden valtava kasvu ja laajuus johtuu? Perusturvan riittämättömyydestä, kotitalousrakenteiden muutoksesta, kasvaneesta työttömyydestä, maahanmuutosta vai muista tekijöistä?

Viimeisimmän lähes 40 vuoden aikana köyhyystutkimus on valtavasti lisääntynyt ja laajentunut niin Turussa kuin koko Suomessa ja laajemminkin. Köyhyys-ilmiötä koskeva tutkittu tieto on kattavaa ja monipuolista, mutta ”suhteellisen köyhyyden vastaisessa taistelussa” näyttää käyneen huonommin kuin 1960- ja 70-luvuilla ”absoluuttisen köyhyyden vastaisessa taistelussa”. Keinot taistelun voittamiseksi tunnetaan, mutta miksi niitä ei oteta, eikä ole otettu käyttöön. Köyhyyden ja varsinkin pitkittyvän köyhyyden mukanaan tuoma alttius muiden hyvinvointipuutteiden kasautumiselle tunnetaan: ”Köyhyys ei tule yksin”. Varsinkin pitkittymään päässeestä köyhyydestä on vaikea päästä eroon, koska sillä on taipumus välittyä yksilön pahoinvointiin myös muilla hyvinvoinnin osa-alueilla. Tämän mekanismin myötä ”köyhyys käy kalliiksi” niin yksilölle kuin koko yhteiskunnallekin. Pitkittyneeseen köyhyyteen liittyy myös riski ”köyhyyden ylisukupolvisesta kierteestä” ja jopa ”riski köyhyyskulttuurien synnystä”. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta olisi eduksi, jos ilmiö perinteisen sosiaalipoliittisen ajattelun mukaan saataisiin ennaltaehkäistyä.

Onko kyse tahdon puutteesta, kun sosiaalipolitiikan perimmäisen kysymyksen – köyhyyden – osalta toimet Suomessa ovat viime vuosina olleet jopa köyhyyttä kärjistäviä? Ollaanko unohdettu sosiaalipoliittisen tutkimuksen pioneerin Seabohm Rowntreen sanoma 125 vuoden takaa: ”Blame poverty, not the poor”? Totta on, että ”työ on parasta sosiaalipolitiikkaa”, kunhan työ toteutetaan oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti ja, että sitä on tarjolla kaikille työkykyisille. Pitkiin aikoihin näin ei ole ollut. Vaihtoehdon ei sivistyneessä yhteiskunnassa tule olla köyhyys, vaan riittävän ja kohtuullisen toimeentulon järjestäminen kaikille. Kyse ei viimekädessä ole varattomuudesta, vaan varojen jaosta. Tätä sanomaa sosiaalipolitikkojen tulisi viedä eteenpäin. Kyse ei ole kannustamattomuuden tai tasajaon vaatimuksesta, vaan vaatimuksesta hieman tarkistaa heikoimmilla olevien oikeuksia, ilman, että sosiaalimenot mitenkään ratkaisevasti kasvaisivat. Esimerkiksi yksin asuva pitkäaikaistyötön saa nykyisin käteensä noin 1160€/kk Kelan moniportaisen perusturvan ja työttömyysturvan verotuksen jälkeen. Samaan aikaan semi-virallisen eurooppalaisen köyhyysrajan taso on Suomessa noin 1500€/kk. Toisin sanoen Kelan perusturvaa koskevat säädökset automatisoivat köyhyyden varsin suuren ihmisryhmän osalta.

Tästä aihepiiristä käydään toivon mukaan monipuolista ja kiihkeääkin keskustelua vuoden 2026 Valtakunnallisten Sosiaalipolitiikan päivien puitteissa Turussa.