Jussi Valtosen haastattelu Helsingin Sanomissa 19.7.

Jussi Valtonen panee lääkärit lukemaan Tšehovia

Anton Tšehovin novellissa Taudinpuuska mies nimeltä Vasiljev kiertää kahden ystävänsä kanssa bordelleja. Hän ei pysty nauttimaan, vaan haluaisi pelastaa kaikki taloissa työskentelevät naiset.

Kyvyttömyys tehdä mitään ajaa Vasiljevin epätoivoon. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja hän oli potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen.

Novelli on yksi niistä teoksista, joita Taideyliopiston kirjoittamisen professori Jussi Valtonen luetuttaa terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisilla.

Hän haluaa tehdä heistä taitavampia viestijöitä ja parempia kuuntelijoita. Valtonen uskoo, että ymmärtämällä kaunokirjallisuutta voi ymmärtää paremmin ihmistä. Siitä lääkärinkin työssä on lopulta kyse.

”Ei ole ihan yhdentekevää, kenen maksa on hoidettavana huoneessa kaksi”, hän sanoo.

Valtosen vuodesta 2021 järjestämillä kursseilla harjoitellaan kaunokirjallisuuden lähilukemista ja omista kokemuksista kirjoittamista.

Hän jakaa osallistujille etukäteen saman novellin, runon tai romaanin luvun luettavaksi. Kurssilla tekstiin syvennytään ja tutkitaan, millä tavalla merkityksiä rakennetaan niin sanavalintojen kuin sävyn avulla, mihin huomio kiinnittyy. Mitä sanotaan ja jätetään sanomatta.

Pohjana on Yhdysvalloissa Columbian yliopistossa kehitetty kerronnallinen lääketiede, johon Valtonen perehtyi tehdessään väitöskirjansa jälkeisiä jatko-opintoja New Yorkissa.

Hän halusi tehdä samaa Suomessa. Taideyliopisto innostui ideasta, ja Wihurin rahasto myönsi hankkeelle rahoituksen. Valtonen kokosi ryhmän kirjailijoita ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka koulutettiin vetämään ryhmiä.

Kerronnallisessa lääketieteessä yhdistyy kaksi Valtoselle läheistä asiaa: terveydenhuolto ja kaunokirjallisuus. Hän on sekä neuropsykologiasta väitellyt psykologian tohtori että kirjailija. Viimeisin romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Seuraavan romaanin piti jo ilmestyä, mutta kurssilla ja siihen liittyvällä tutkimuksella on ollut niin paljon kysyntää, että kirja on joutunut odottamaan.

”Se on pelkästään onnellinen asia, paitsi sen romaanin kannalta.”

Tähän mennessä Valtonen on kollegoineen kouluttanut lukuisia terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisia eri paikoissa.

Kursseilla on tyypillisesti tavattu seitsemän kertaa, mutta Valtonen on pitänyt myös tiiviimpiä paketteja.

….

Vajaat pari vuotta sitten hän opetti lääkäri Sonja Sulkavan kanssa saman kurssin sekä Etelä-Afrikan Johannesburgissa sijaitsevan Witwatersrandin yliopiston että Helsingin yliopiston lääketieteen opiskelijoille. Silloin he havahtuivat siihen, että lukumateriaalin pitää tuntua relevantilta molemmissa maissa.

Kirjalistalle valittiin Tšehovin ja Franz Kafkan lisäksi niin yhdysvaltalaisen Tony Hoaglandin nykyrunoutta kuin zimbabwelaista nykykirjailijaa NoViolet Bulawayota ja arvostettua nigerialaiskirjailijaa Chinua Achebea.

Itse lääketieteen opiskelu vaikutti Etelä-Afrikassa hyvin samanlaiselta kuin täällä. Mutta siinä missä Helsingissä osallistujat lämpenivät hitaasti, Johannesburgissa itkettiin ja naurettiin ensimmäisenä päivänä.

Osa valituista teksteistä liittyy terveydenhuoltoon tai asioihin, joiden kanssa ammattilaiset ovat tekemisissä, mutta suoraan sairauksista ne eivät kerro, Valtonen sanoo.

Tavoitteena on se, että teokset ovat mahdollisimman rikkaita, jotta niistä löytyy ruodittavaa. Tšehovin, joka oli myös itse lääkäri, teokset ovat monella tapaa tällaisia, Valtonen sanoo.

”Niitä on vaikea tiivistää mihinkään yhteen väitteeseen siitä, mistä elämässä on kyse.”

Selitys on monimutkaisempi, kuten elämäkin. Tätä yhtäläisyyttä Valtonen haluaa kursseillaan havainnollistaa.

Teoksen tulkinta riippuu lukijasta, joka kantaa mukanaan aiemmin kokemaansa. Samaan tapaan vuorovaikutukseen potilaan kanssa vaikuttaa se, kuka häntä kuuntelee ja miten.

Vaikka lääkärit ja muut ammattilaiset pyrkivät objektiivisuuteen, tekevät he potilaasta silti päätelmiä omien odotustensa pohjalta, hän sanoo.

Tämä jää Valtosen mukaan helposti huomaamatta. Hän on itsekin tehnyt potilastyötä useita vuosia.

Lukemisen lisäksi kursseilla kirjoitetaan. Muutaman minuutin ajan osallistujat tuottavat tekstiä mahdollisimman

nopeasti. Ohjeena voi olla aloittaa teksti samoilla sanoilla kuin aiemmin luettu teos ja käsitellä omia kokemuksia.

Sen jälkeen Valtonen kysyy, kuka haluaisi lukea tekstinsä ääneen.

”Kliinikolle on hyödyllistä joutua välillä myös itse haavoittuvan ihmisen asemaan ja kokea, miltä tuntuu paljastaa henkilökohtaisia asioita muille.”

Vaikka taitava viestintä on yksi keskeinen tavoite sosiaali- ja terveydenhuollon koulutuksissa, sitä opetetaan käytännössä hyvin vähän, Valtonen sanoo.

Hän ottaa puheeksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tekemän muutaman vuoden takaisen tutkimuksen, jossa selvitettiin monen muun asian lisäksi, kuinka hyviä kuuntelijoita terveydenhuollon ammattilaiset ovat.

Eivät kovin hyviä, kävi ilmi.

Vastaajista 54 prosenttia sanoi, että ammattilaiset kuuntelevat potilaita huonosti tai erittäin huonosti. Vain yksi prosentti sanoi, että kuuntelu luonnistuu erittäin hyvin.

Kun oppii kiinnittämään huomiota kieleen ja siihen, miten se rakentaa ja välittää merkityksiä, on helpompaa olla sensitiivinen ja tarkka viestijä myös itse, Valtonen sanoo.

”Taitavassa kuuntelemisessa tarvitaan osin samanlaisia taitoja kuin taitavassa lukemisessa.”

Terveydenhuoltojärjestelmää Valtonen kuvailee kapeiden ammattiroolien ohjaamaksi konemaiseksi systeemiksi, joka ”nielaisee jokaisen, joka sen pariin joutuu” – niin potilaan kun asiantuntijan.

”Ideaali tuntuu olevan se, että robotit hoitaisivat robotteja.”

Rutinoitumisen riskinä on Valtosen mukaan se, että potilaan kokemukset alkavat tuntua merkityksettömiltä. Unohtuu, että siinä on ihminen inhimillisine ongelmineen, paljaana ja arvioitavana.

Sairaanhoitajat, lääkärit, sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään koko ajan surua, sairautta ja kuolemaa. Jotta työtä voi tehdä, on etäännyttäminen tietyllä tapaa pakollista.

”Mutta jos sen tekee väärällä tavalla, käy niin, että potilaita alkaa huomaamattaan dehumanisoida.”

Kirjallisuus kaikkine nyansseineen voi antaa välineitä elämän epäreiluuden jokapäiväiseen todistamiseen, Valtonen sanoo.

Tehokkuuden ideaali hallitsee tämän päivän työelämää. Asioita mitataan ja vahditaan.

Onko lääkäreillä aikaa miettiä Tšehovia?

Valtosen mielestä on. Jos ammattilainen kuuntelee huonosti ja sivuuttaa potilaan asiat, ei se ole tehokasta, vaan huonoa terveydenhuoltoa, hän sanoo.

Neljä vuotta sitten hankkeeseen palkattiin tutkijatohtori ja sosiaalipsykologi Elina Renko, joka tutkii kurssilaisten kokemuksia.

Palaute on ollut hämmentävän positiivista, Valtonen kertoo. Moni on havahtunut siihen, että vaikka potilaan pitäisi olla työn ytimessä, on ihmisyys silti jäänyt sivuun.

Esimerkiksi lääkäri Satu Pitkälä osallistui keväällä kahden päivän kurssille. Hän kertoo puhelimessa lukevansa itse paljon kaunokirjallisuutta muutenkin, mutta kokemus muistutti siitä, miksi hän on halunnut aikoinaan lääkäriksi.

”Kerronnallisen lääketieteen ideologia vastaa sitä, miksi tykkään tätä työtä tehdä: potilas on keskiössä ja potilaan tarina tärkeintä.”

Taiteen ei tarvitse tai pidä opettaa mitään, peräänkuuluttavat taiteentekijät ja kriitikot, kun joku hehkuttaa mediassa vaikkapa lukemisen hyödyistä.

Laimeneeko kaunokirjallisuuden merkitys, kun sitä käytetään terveydenhuollon ammattilaisten kouluttamiseen?

Miksi niin kävisi, Valtonen kysyy. Hän korostaa, ettei kaunokirjallisuus ole hänen kursseillaan väline siinä mielessä, että sen ajateltaisiin johtavan johonkin ennalta määrättyyn lopputulokseen.

Teoksia ei lueta siksi, että osallistujista tulisi ”taianomaisesti empaattisempia”, vaan siksi, että niiden avulla voi avautua uusia tapoja käsittää itseään ja työtään.

Ja mikä edes on esimerkiksi Taudinpuuskan opetus, hän kysyy. Ei sellaista ole, tai jos on, ei vain yhtä ja selkeää. Se on monitulkintainen kuin ihmisyys.