Kun yksittäinen havainto muuttuu yhteiseksi tilannekuvaksi
Sosiaalihuollon asiakastyössä havaitaan asioita, jotka eivät välttämättä näy tilastoissa. Toistuvat vaikeudet palveluun pääsemisessä, asiakkaiden muuttuvat elämäntilanteet tai palvelujärjestelmän katveet voivat ensin näyttäytyä vain yksittäisinä tapauksina. Vasta havaintoja kokoamalla ja tulkitsemalla voidaan tunnistaa laajempi ilmiö.
Uudessa julkaisussamme tarkastelemme, miten tieto liikkuu asiakastyöstä sosiaalihuollon johtamiseen ja päätöksentekoon. Keskeinen kysymys ei ole ainoastaan se, mitä tietoa kerätään, vaan miten yksittäisestä havainnosta muodostuu organisaation yhteistä tietoa.
Tätä prosessia voidaan hahmottaa kolmen vaiheen kautta.
Ensimmäinen vaihe on asiakastyössä syntyvä ymmärrys. Se rakentuu asiakkaan kertomasta, ammattilaisen havainnoista, asiakirjoista, tutkimustiedosta ja ammatillisesta kokemuksesta. Tieto on usein kontekstisidonnaista: sen merkitys avautuu vasta, kun tunnetaan asiakkaan tilanne ja palvelujärjestelmän toimintaympäristö.
Toinen vaihe on havaintojen kokoaminen ja yhteinen tulkinta. Yksittäinen havainto ei vielä kerro, onko kyse satunnaisesta tilanteesta vai laajemmasta ilmiöstä. Tarvitaan foorumeita, joissa työntekijöiden, esihenkilöiden ja johdon tieto kohtaa. Yhteisessä tulkinnassa asiakastilanteista nousevaa laadullista tietoa voidaan suhteuttaa esimerkiksi palvelu-, talous- ja seurantatietoon.
Kolmas vaihe on tiedon kytkeminen johtamiseen. Johdon tehtävänä on muodostaa erilaisista tiedonlähteistä tilannekuvaa, jonka varassa palveluja voidaan kehittää, resursseja suunnata ja päätöksiä perustella. Tässä laadullinen ja määrällinen tieto eivät ole kilpailijoita. Molempia tarvitaan, jotta tilannekuva ei jää joko yksittäisten kokemusten tai pelkkien mittareiden varaan.
Rakenteellinen sosiaalityö voi toimia näitä vaiheita yhdistävänä käytäntönä. Sen avulla asiakastyön havainnot voidaan nostaa yksittäisten tapausten tasolta yhteiseen tarkasteluun ja edelleen johtamisen ja päätöksenteon tueksi.
Tiedon liikkuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään. Se edellyttää sovittuja vastuita, aikaa yhteiselle tulkinnalle ja rakenteita, joissa havaintoja voidaan koota ja viedä eteenpäin. Olennaista on kysyä: missä meidän organisaatiossamme yksittäiset havainnot muuttuvat yhteiseksi tilannekuvaksi ja kuka vastaa siitä, että näin todella tapahtuu?
Tutustu aiheeseen tarkemmin ja lue koko julkaisu:
