Onko Venäjän pelko yhä viisauden alku?

Vuosi sitten alkanut Venäjän voimannäytös, sekaantuminen Ukrainan kriisiin ja Krimin miehitys nostivat historiasta tutut uhkakuvat kerralla pintaan myös Suomessa. Vastaavanlainen epävarmuuden ilmapiiri lienee tosin tunnistettava lähinnä niille ikäpolville, jotka elivät läpi välirauhat, vaaran vuodet, yöpakkaset ja noottikriisit.

Vajaa vuosikymmen Boris Jeltsinin hallintoa, jota nyky-Venäjän johto pitää maansa alennustilana, muutti suomalaistenkin kuvaa Venäjästä; maa nähtiin monien ongelmien vaivaamana, mutta eurooppalaiseksi haluavana valtiona. Vladimir Putinin valtakauden alku koettiin vakaamman kehityksen osoituksena ja mahdollisuutena eurooppalaisen integraation syvenemiselle. Tallinnan pronssisoturimellakoiden jälkimainingit vuonna 2007 ja Venäjän-Georgian sota vuonna 2008 antoivat jo huolestuttavia viitteitä Venäjän tarkoitusperistä, mutta vasta Ukrainan kriisi herätti suomalaiset huomaamaan muutokset myös Suomen lähiympäristössä. Nyt nekin suomalaispoliitikot, jotka vielä kymmenen vuotta sitten uskoivat Venäjän pyrkivän länsimaisten kansalaisyhteiskuntien joukkoon, ovat tulleet toisiin ajatuksiin: uhka voi kohdistua myös Suomeen.

Yksi Venäjän voimapolitiikan uusista keinoista oli Krimillä maaliskuussa 2014 nähty tunnuksettomien sotilaiden käyttö vieraan valtion maaperällä. Kuva: Anton Holoborodko, 9.3.2014. Wikimedia Commons.
Yksi Venäjän voimapolitiikan uusista keinoista oli Krimillä maaliskuussa 2014 nähty tunnuksettomien sotilaiden käyttö vieraan valtion maaperällä. Kuva: Anton Holoborodko, 9.3.2014. Wikimedia Commons.

Toisin on ollut Virossa ja muissa Baltian maissa. Niille Venäjän uhka ei ole viimeisen 25 vuoden aikana ollut pelkästään menneisyyden traumaattinen varjo, vaan jokapäiväinen tosiasia. Kun Viro, Latvia ja Liettua hakivat 1990-luvulla Euroopan Unionin ja Naton jäsenyyttä, niiden tärkein tavoite oli välttää jääminen yksin suuren itänaapurin armoille, kuten kävi vuosina 1939–1940. Historian kokemuksistaan muistuttaen Baltian maat jopa haastoivat länsiliittoutuneiden käsitykset toisen maailmansodan jälkipyykistä ja perinnöstä sekä soimasivat länttä Itä-Euroopan kansojen unohtamisesta rautaesiripun taakse. Nyt Nato ja Yhdysvallat on sidottu, ainakin poliittisten puheiden tasolla, myös historiallisen kunniavelan kautta puolustamaan Baltian maita.

Tammikuussa 2015 Die Welt -lehdelle antamassaan haastattelussa Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves totesi, että EU:n ja Naton jäsenenä Viron ei tarvitse varsinaisesti pelätä Venäjää, mutta kylmän sodan jälkeen vallinneen maailmanjärjestyksen sen määritelleine sopimuksineen Venäjä on käytöksellään romuttanut. Ilveksen mukaan länsimaiset poliitikot ovat yrittäneet 20 vuotta rauhoittaa itäeurooppalaisia sanomalla, että Venäjä on normaali valtio. Mutta nyt Baltiankin maat tietävät Ilveksen mukaan olleensa koko ajan oikeassa. Enää edes Suomen presidentti ei heittele piikkejä menneistä traumatisoituneille etelänaapureille.

Mutta edes EU:n ja Naton jäsenyys eivät ole hälventäneet Venäjää kohtaan tunnettua pelkoa esimerkiksi Virossa ja Latviassa. Suurimmat pelot liittyvät Venäjän mahdollisiin pyrkimyksiin hyödyntää maassa olevaa venäjänkielistä vähemmistöä provokaatioissa ja levottomuuksissa. Pelko itsenäisyyden menettämisestä on ollut Virossakin niin suurta, että myös hallitus ja presidentti ovat kantaneet siitä huolta. Vuonna 2013 Ilves erikseen muistutti, että Viro on selvinnyt itsenäisenä pidempään kuin maailmansotien välisenä aikana, minkä on koettu olevan tärkeä rajapyykki suhteessa menneisiin epäonnistumisiin. Selviytymiskertomus onkin ollut Virolle ja muille Baltian maille tärkeä identiteetin osa myös itsenäisyyden palauttamisen jälkeen eikä sen merkitys nykyisen kriisin aikana ainakaan tule vähenemään.

Pertti Grönholm on yleisen historian dosentti Turun yliopistossa ja erikoistutkija Turun yliopiston tutkijakollegiumissa (TIAS).