Digiloikka

Sanavalinnat voivat olla ratkaisevia. Sanojen avulla avataan ja suljetaan odotuksia ja osia ymmärryksestä. Kun tietokoneet runsastuivat yrityksissä ja kotitalouksissa 1980-luvun lopulla, moni meistä silloisella filosofian laitoksella seurasi epäuskoisena ”tiedon” liittämistä näihin koneisiin. Eiväthän ne koneet mitään silloinkaan tietäneet, vaan laskivat, kuten englannin computer ja ruotsin dator kertoivat vastaansanomattoman yksinkertaisesti. Jo kohta Suomessa puhuttiin ”tiedon valtatiestä” (information highway) ja lopulta ”tietoyhteiskunnasta” (information society), jossa tietoa olisi tarjolla yli oman tarpeen. Tietoa ei todellakaan ole tarjolla vaan silkkaa informaatiota, joka väittää jonkin mahdollisen maailman olevan jollakin tolalla. Esimerkiksi MV-lehti tai Vartiotorni tai YLE:n nettikeskustelu on täynnä informaatiota, mutta ei siellä tiedon aineksia ole kuin satunnaisesti.

Digiloikka, digitalisaatio ja digitaaliset ihmistieteet ovat nekin sanavalintoina osin erikoisia ja kysymyksiä  herättäviä. Ainakin kannattaa kysyä ennen kuin loikkaa.

Digitaalinen representaatio palautuu 0/1-binäärikoodiin ja on sen vuoksi algoritmien avulla käsiteltävissä. Turingin kone, joka edelleen majailee jokaisen tietokoneen ja prosessorin sisuksissa, pystyy käsittelemään ykkösiä ja nollia ja niiden avulla mitä tahansa mikä voidaan koodata tälle kielelle. Laskentakyvyn kasvun myötä melkein mitä tahansa elämänaluetta voidaan ja kannattaa digitalisoida eli kääntää algoritmien ymmärtämälle kielelle. Meille digitalisaation loppukäyttäjille käyttöliittymä on yleensä analoginen, emmekä jaksaisi vähempää kiinnostua siitä, miten esimerkiksi valokuva on digitoitu. Humanisti, joka käyttää aineistona 1950-luvulla Turun satamasta otettuja, aikoinaan analogisia mutta sittemmin digitoituja valokuvia, työskentelee digitaalisten aineistojen parissa ja osallistuu näin ollen tietämättään digiloikkaan. Tai toinen humanistikollega, joka jakaa kurssilla pdf-muotoon skannattuja tekstejä Moodlessa, jakaa digitaalisia aineistoja ja vieläpä tietokoneavusteisen käyttöliittymän kautta. Ja sinä Hiiskuttua-verkkolehden lukija, katsot paraikaa julkaisua, joka on digitaalisella alustalla ja siksi helposti jaettavissa vaikkapa Twitterin kautta.

Digiloikkaa tahmaa käyttöliittymien idioottimaisuus. Suomalaisissa yliopistoissa on osuvasti nimettyä ”tietojärjestelmätiedettä” (information systems), jonka avulla rakennetuista käyttöliittymistä saamme muistutuksia päivittäin.

Viime viikolla submittoin yhtä artikkelia journaalin tietojärjestelmään ja yritin laittaa sinne pakollisia puuttuvia tietoja kuten puhelinnumero. Puhelinnumerolle ei löytynyt mitään paikkaa sivustolta, joten otin riskin ja painoin Valmis-nappulaa vajain tiedoin. Ihme tapahtui: järjestelmä kiitti submittoinnista ja melkein toivotti hyvää päivänjatkoa. Eli vaadittu tieto ei ollut vaadittu, mikä on aika kummajainen nollien ja ykkösten maailmassa.

Loppukesästä tilasin verkkokaupasta minkkiloukun, aikomuksena nirhata yksi minkki. Postin tietojärjestelmä oli sitä mieltä, että minulla oli voimassa pakettien uudelleenohjaus toiselle puolelle Suomea, vaikka sellaista en ollut tehnytkään. Soitin Postin asiakaspalveluun ja muutaman repliikinvaihdon jälkeen aloin epäillä, että puhun robotin kanssa eksyneestä minkkiloukusta. Kuka tietää? Ennustihan Turingin koneen ja Turingin testin isä Alan Turing, että kun laskentakapasiteettia on tarpeeksi, niin emme erota tekoälyä ihmisen älystä. Mitähän mieltä langan toisessa päässä oltiin minun jankkaavista repliikeistäni. Oliko meitä sittenkin kaksi tekoälyä keskustelemassa keskenään. Ainakin minkit hyötyivät tilanteesta. Digiloikan sijasta minkki otti minkkiloikan, kun yritin sitä kumauttaa kepukalla kalloon, minkkiloukkua odotellessani. Digiloikka ei auttanut. Ei hyvältä näytä.

Matti Kamppinen on uskontotieteen professori ja Hiiskutun päätoimittaja.