Korpin varjossa

Rajatilan ja muutoksen teemat tuntuvat yhdistävän tämän Hiiskuttua-lehden numeron useita juttuja. Jatkuvien ja entisestään laajenevien muutosten myllerryksessä herää miettimään pysyviä asioita. Vanhassa tv-mainoksessa miesääni sanoi pohjanmaan murteella, että se jokin mitä mainostettiin ”pysyy ja paranoo”. Se ei siis oikeastaan pysynyt, kun se myös muuttui paremmaksi. Salvador Dalin tuttu maalaus, jossa on niitä pehmeitä kelloja, on nimeltään Muiston pysyvyys (1931); siis aika notkeaa sekin.

Edgar Allan Poen kuuluisassa ”Korppi”-runossa (1845) sen sijaan pysytään – eikä vain vähän vaan ikuisesti. ”Salatietoja” tutkivan nuorukaisen kirjastokammioon lennähtänyt korppi istahtaa kreikkalaista jumalatarta, Pallas Athenea esittävän kuvapatsaan päähän. Ainoa vastaus, minkä se antaa – kysyipä siltä mitä tahansa – on ”Ei milloinkaan!” Korppi ei irtoa patsaan päältä vaan langettaa lattialle varjonsa, jonka vangiksi nuorukaisen sielu jää – pysyvästi.

Korppi-runossa kirjoista lohtua etsivää riivaa halujen ristiriita. Halut muistaa ja unohtaa (mielitietty Lenore, jonka muotokuvaa hän katselee) kamppailevat keskenään tutkijan sielussa. Pysyvyys jäsentyy tarinassa mahdottomuudeksi päättää. Poe itse analysoi runon esseessään ”Komposition filosofia” (1846) todeten mm., että kertomus syntyi koskaan päättymättömän ja myös siksi murheellisen muistamisen vertauskuvaksi.

Niilo Idmanin suomennoksessa runon kertoja paikantaa korppiin synkeän kohtalon: ”Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla, kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan, varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan pääse enää milloinkaan.” Muutosta kommentoivana kannanottona asetelma on kiinnostava. Pysyvä ei siinä olekaan yksinkertaisesti muutoksen vastakohta vaan pikemminkin rakenteeseen kuuluva pakkomielle, jonka polttoainetta on kyvyttömyys tehdä valintoja.

Mielleyhtymä saattaa olla vähän kaukaa haettu, mutta yhtä kaikki, myöskään humanistisen tiedekuntamme perinteessä tällainen tunne ei ole harvinainen. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tiedekunnan aika ”korpin varjon vankina” on nyt kuitenkin tiensä päässä. Päättämättömyyden musta lintu on jouduttu hätistämään pois patsaalta. Tämä tarkoittaa luopumista uskotellusta pysyvyydestä, joka on nojannut siihen, ettei valintoja tarvitse tehdä.

Seuraava askel onkin sitten jo konkreettisempi: mitä säilyttää, mitä unohtaa. Siihen ryhtyessä voi – tunnelmista riippuen – laittaa soimaan CMX:n Pedot-levyn (2005), jonka laulussa ”Mustat siivet yli taivaan” kerrotaan miten ”Korppi laulaa puussa jotain ilotonta sävelmää kuin odottaisi pian pääsevänsä silmiemme kimppuun…” tai saman yhtyeen Aura-levyn (1994), jonka laulussa ”Kultanaamio” kerrotaan miten ”pian unohtuu aika ja tila ja nahkapeitto ja syyllisyys ja rauenneilla kasvoilla viipyy muiston pysyvyys…”

Pallas Athenen roomalainen vastine oli Minerva. Monille meistä se on nykyisen työpaikan nimi – eikä syyttä lainassa nimenomaan tiedon ja viisauden jumalattarelta. Niitä molempia tarvitaan tulevia valintoja varten.

Jukka Sihvonen on elokuvantutkimuksen professorina mediatutkimuksen oppiaineessa ja Hiiskuttua-lehden päätoimittaja.