Kutsumaton vieras

Kabinetin ovet aukeavat ja juhlakattaus paljastuu. Niin juhlavieraat kuin isäntäväki järkyttyvät. Ruokia on maisteltu, pellavaliinalla on kastiketta. Joku on käynyt täällä. Tilanne kuvastaa gradupelkoani. Kykenenkö erottamaan kulttuurisesti lähellä olevaa tutkimuskohdettani, jouluruokaa, itsestäni ja omista merkityksistäni. Voin mennä joulupöytään kuin varkain keittiön tuuletusikkunan kautta, napsia hieman ja poistua vähin äänin. Kenen makuja silloin maistelen? Millaisen pöydän jätän jälkeeni?

Kuva: Juhlakattauksessa on odotuksen tuntua, järjestyksen ja sattuman välistä haurautta, jota kynttilän kesytetty tuli korostaa. Kuva: Jaana Kouri.
Kuva: Juhlakattauksessa on odotuksen tuntua, järjestyksen ja sattuman välistä haurautta, jota kynttilän kesytetty tuli korostaa. Kuva: Jaana Kouri.

Ruualla ei ole yhtä ainoaa eksaktia merkitystä, vaan ne vaihtelevat tilanteesta riippuen. Etenkin juhlaruoka herättää voimakkaita intohimoja ja mielikuvia sekä myönteisiä että kielteisiä, myös minulle. Miten jättää omat mielikuvat taka-alalle ja istuutua juhlapöytään kuin kutsuvieras?

Tiiviitä merkityksiä

Koemme kaiken sisäistämiemme kulttuuristen representaatioiden kautta, joita ulkoiset symbolit meissä aktivoivat. Oppi tuntuu kuitenkin raskaalta taakalta, kun tutkimuskohteena on jouluruoka, joka on yhtäältä täysin aineellinen, mutta kuitenkin kantaa lukuisia mahdollisia merkityksiä. Miten se tekee sen? Kinkku on vain äänetön pala lihaa eikä porkkanalaatikon pintaan ole kaiverrettu mitään. Samalla niitä on liian helppo lukea: aineen mykkä pinta heijastaa uskollisesti omaa kuvaani.

Joskus uskon, että ruokakulttuuri on solmuja, joissa valmistelut, sosiaaliset tilanteet, kehot, aistit, paikat ja muistot punoutuvat siellä täällä yhteen muodostaen merkitysten verkkoja. Toisinaan merkitykset tuntuvat liian tiiviiltä ja pakoreiät niiden ympärillä liian suurilta. Niiden lävitse inhimillisyys pakenee, lieden lämpö karkaa harakoille, varas vie suvun pöytähopeat.

Hän hämmentää minua hiljaa hymyillen

Olen suomalainen lähes kolmekymppinen mies. En juurikaan tee ruokaa. En voi väittää tuntevani suomalaisia joulutapoja, saatikka sitten muiden kulttuurien sellaisia. Max Müller kääntyisi haudassaan, jos kuulisi puuhistani.

Olen etnografi. Joskus sisälläni huokaa filosofi, joka katsoo maailmaa juuri siitä pisteestä missä on. Joskus havahdun unesta, kuin halvaantuneena. Kurkkuni nielee kauhuhuudot, käteni ovat kuin kaksi toimetonta tynkää, mutta silmäni näkevät. Vuoteeni ääressä seisoo kutsumaton vieras: eukko valkeassa esiliinassa.

Eero Karhu on uskontotieteen pääaineopiskelija, joka tekee gradua jouluruuasta. Hän on kiinnostunut uskonnollisuudesta materiaalisen kulttuurin näkökulmasta.