Maailman huipulla jäteongelmasta toiseen
Edmund Hillary ja Tenzing Norgay saavuttivat ensimmäisinä maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin, huipun 29.5.1953. Sen jälkeen vuori sai olla melko rauhassa 1970-luvulle asti, jolloin Sagarmathan kansallispuisto lisättiin UNESCOn maailmanperintökohteiden listalle ja länsimaalaiset kiinnostuivat alueesta. Alkoi seudun yhä jatkuva taistelu jätteitä vastaan.
Everestin perusleiriin (5400 m) matkasi lähinnä vuorikiipeilijöitä, kunnes sinne vaelluksesta tuli 1990-luvulla suorastaan massaturismia. Siinä missä vuosina 1972–1973 kävijöitä oli 1400, oli lukema vuonna 2018 noussut jo 57000:nteen. Jokainen heistä tuottaa kiloittain jätettä. Mitä tehdä niille kaukana asutuksesta?
Poissa silmistä, poissa mielestä
Alkuun ratkaisu näytti helpolta: ei tehdä mitään. Roskat saattoi heittää railoon tai haudata lumeen. Vasta tyhjien happipullojen kasaantuminen keoiksi vuoren rinteillä herätti.
Vuonna 1994 Everestillä alkoi vuosikymmenen kestänyt siivousurakka. Alas tuotiin tonneittain jätettä ja lukuisia menehtyneitä kiipeilijöitä, mutta legenda ruumiiden ja happipullojen yli kiipeämisestä jäi eloon.
Perusleiriin saatiin pisteet poltto- ja sekajätteille. 2010-luvulla kävijät alkoivat raportoida, että rinteet ovat silti jätteiden vallassa – laji vain oli muuttunut. Muovin ja metallin sijaan alueelta alkoi paljastua ihmisjätöksiä. Jäätiköitä liikuttava ja sulattava ilmastonmuutos toi esille karun totuuden: Everestistä oli tullut jättimäinen ulkohuussi.
Lopulta perusleiriin ja vaellusreitin varrelle saatiin rakennettua käymälöitä, mutta itse rinteillä sellaisia ei ole. Eikä tule.
Oppaiden mukaan Leiri IV (7906 m) on täynnä jäätyneitä ihmisjätöksiä. Wikimedia Commons
Vain huipulla on väliä
Everestille kiipeäminen on rahakas bisnes. Nepalin valtio myy kiipeilylupia ja matkanjärjestäjät nettoavat suuria summia, mutta jätösongelma on ja pysyy.
Tai ei oikeastaan pysy: lumen alla lymyävät jätökset päätyvät ajan myötä juomaveteen. Oireet, suolisto- ja hengitystietulehdukset, ovat yleisiä jo pelkän korkean ilmanalan takia ja sairastumisen syytä on mahdotonta sanoa varmasti.
Yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan on esitetty wag bag -kertakäyttökäymäläpusseja, joita kiipeilijä voi itse kuljettaa repussaan. Isompien toimijoiden taholta ulosteperäisten tautien mahdollisuus ei ole saanut rahahanoja avautumaan – tuskin siis ympäristönsuojelukaan.
Gorakshepin kaatopaikalla tehdään Everestin jätteiden alkulajittelu. Osa jatkaa matkaansa jatkokäsittelyyn pääkaupunki Kathmanduun. Wikimedia Commons
Moni maailman katolle hamuava tekee sen henkensä uhalla. On pakko voittaa itsensä, saada mainetta, ehkä rahallista hyötyä. Sitä on valmis juomaan vettä, johon lumi saattoi tulla jonkun vessasta. Tämä mielessä on helpompi ymmärtää, miksei luonto välttämättä kiinnosta. Melkoisen kakka juttu silti, vai mitä?
Noora Lindberg on neljännen vuoden yleisen historian opiskelija. Kirjoitus on osa Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella keväällä 2021 järjestetyn Ympäristö- ja merihistorian seminaarin opiskelijoiden artikkelisarjaa.