”Omin silmin” oppimassa – museotekniikan äärellä 1900-luvun alun Euroopassa
”Uusi ajanjakso museon historiassa alkaa sen sisustuksella”, totesi U. T. Sirelius Suomen kansallismuseolle ja sen perustajille avaamisvuonna 1916 omistetussa Historiallisen aikakauskirjan ensimmäisessä numerossa. Avainasemassa uusimman museoteknisen tiedon etsinnässä olivat Eurooppaan vuosien 1907–1909 aikana tehdyt opintomatkat. Väitöstutkimukseni kohteena on Euroopan museoiden hyödyntäminen Suomen kansallismuseon sisustuksen ja toiminnallisuuden suunnittelussa.
1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Euroopassa museoita rakennettiin tai korjattiin aktiivisesti ja uutta teknologiaa otettiin käyttöön. Museotyönkuvan monimuotoistuminen sekä ammatillistuminen kehittyivät samaa tahtia ja kansalliset rajat ylittäneistä opintomatkoista muodostui vakiintunut toimintamuoto. Myös Suomen kansallismuseon virkamiehet matkustivat vuosien 1907–1909 aikana Euroopan eri museokaupungeissa. Matkat mahdollistivat laajan tietomäärän keräämisen lyhyessä ajassa ja täten hyödyttivät aikataulusta myöhässä ollutta hanketta.
Museovierailujen aikana tavattiin ulkomaisia kollegoja sekä solmittiin yhteyksiä. Samaiset kollegat jopa ohjasivat loppumatkan kohteiden valintaa suosituksillaan. Matkat olivat myös tapa kerätä kokemusta, kouluttautua sekä tutustua uusimpiin museoalan käytäntöihin. Uutuusarvon korostuminen yhtenä matkaa ohjaavana tekijänä ei toki tarkoittanut, että uusi olisi mielletty automaattisesti parhaaksi.
Matka-asiakirjoissa toistuu ajatus ”omin silmin” näkemisen tärkeydestä. Näyttelyhuoneiden mittasuhteet, valo, arkkitehtuurin ja kokoelmien vuoropuhelu, käytetyt materiaalit sekä esineiden esille asettamisen tavat – uudesta teknologiasta puhumattakaan – avautuivat paremmin kuin esimerkiksi ammattijulkaisujen sivuilta. Euroopassa kohdatut ideat tallennettiin muun muassa matkapäiväkirjoihin, jotka toimivat suunnittelutyön osana Suomeen palattua. Ulkomaiset esimerkit mahdollistivat vertailun, hyvien ja huonojen kokemusten keräämisen, argumentoinnin ja omien näkemysten järjestämisen sekä uudelleenmuotoilun. Ulkomaisten museoiden tilan ja materian havainnoiminen oli konkreettisesti apuna ”oman” museon sisätilojen sekä toimintojen suunnittelussa.
Tavat, joilla ulkomaisia esimerkkejä etsittiin, tutkittiin ja käytettiin kertovat myös museologisen tiedon leviämisteistä ja – tavoista, ammatillisen kouluttautumisen muodoista, museotekniikan trendeistä, alan verkostoista sekä uuden museorakennuksen suunnittelu- ja toteutusprosessista 1900-luvun alkupuolella. Aiheen kautta on mahdollista pohtia kansallisen ja kansainvälisen rajapintoja ja laajentaa näkökulmaa kansallisen ulkopuolelle.
Anniina Lehtokari on yleisen historian tohtorikoulutettava.