Rakkaus kirjeisiin

Miksi tutkija istuu viikkokausia arkistossa vanhojen kirjeiden äärellä? Voiko tutkija rakastua aineistoonsa? Ja mitä siitä seuraa?

Kirjetutkija lukee harvoin pieniä määriä aineistoja. Åbo Akademissa väitteli Kalevalan päivänä Sonja Hagelstam sota-ajan rintaman ja kotirintaman välisestä kirjeenvaihdosta; tutkimus perustui runsaaseen 4 000 yksityiskirjeeseen.

Tehdessäni omaa tutkimustani Krohnin kirjoittavista sisarista luin ainoastaan heidän välisiä kirjeitään 3 500 kappaletta. Sittemmin luettavia kirjeitä on löytynyt lisää. Siinä oppii tuntemaan käsialan, mielialan vaihtelut, paperilaadut, kynänjäljen, puhuttelut ja allekirjoitukset.

Lukiessa tulee liikutetuksi, huvittuneeksi, ärsyyntyneeksi – tunteikkaaksi monin tavoin. Eikä kirjeisiin ja kirjeen muotoon voi tällöin olla rakastumatta. Etenkään nyt, kun etäännymme yhä kauemmas 1800-luvulla muotoutuneista yksityiskirjeen kirjoittamisen perinteistä. Nykyisissä tekstiviesteissä, sähköposteissa ja someviesteissä on jäljellä tuttua, mutta uusi teknologia myös muokkaa radikaalisti ilmaisujamme ja suhdettamme toisiin ihmisiin. Tällöin käsinkirjoitettujen kirjeiden lukeminen herättää vahvoja tunteita jopa materiaalisesta läsnäolosta.

Tutkimuksissani olen tullut liikutetuksi ennen muuta syvästä ystävyyskirjeenvaihdosta, joka kenties vielä enemmän kuin rakkauskirje pakenee kaavamaisia muotoja, totuttuja ilmaisuja ja pakotettuja konventioita. Sellainen on esimerkiksi säveltäjä Erkki Melartinin ja kirjailija Helmi Krohnin kirjeenvaihto vuosilta 1906–1936. Tutkijalukija pääsee seuraamaan ystävyyden syntyä ja pidättelee henkeään, kun toivoo kirjeen lähettäjän saavan vastakaikua ajatuksilleen ja tunteilleen. Kirjeenkirjoittaja hakee toista, jonka silmin voisi nähdä myös itsensä.

Tutkijankin rakkaus kirjeiden kirjoittajaan syntyy, kun tämä tunnustaa Melartinin tavoin: ”Nyt kun sain teiltä nämä molemmat kirjat ja sen kauniin kortin jossa on teidän lempipaikkanne kuva niin minusta tuntuu, että te olette ihan lähellä minua ja että me puhelemme hiljaisin sanoin hiljaisia asioita, nauttien siitä, että ymmärrämme toisemme pienistä vivahduksista ja äänen väreistä ja ettemme tarvitse paljon sanoja ja selityksiä.”

Kirje saa menneisyyden yksilön näyttäytymään yllättävästikin, sillä kirje ei ole koskaan yksi näkökulma ihmiseen vaan monta. Me näemme yksilön hänen omien silmiensä läpi, kirjeen vastaanottajan katseessa ja vielä suodatettuna oman näkemyksemme läpi. Kirje näyttää ihmisen suhteessa toisiin ihmisiin, se avaa ihmisen valoissa ja varjoissa, ikään kuin eri suuntiin heijastavan lasin läpi. Kirjeestä luettu ihminen ei ole koskaan yksi ja sama, vaan alati muuttuva. Ja kirjeisiin rakastuvaa tutkijaa pitää liikkeellä tahto tavoittaa nuo heijastukset.

Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori, joka on tutkimuksissaan perehtynyt erityisesti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaan, kirjeisiin ja elämäkertatutkimuksiin.

Kirjeistä historiantutkimuksen lähteenä esim. Kirjeet ja historiantutkimus (toim. Maarit Leskelä-Kärki ym., SKS 2011).