Rintasyövän pelkoja Englannissa 1700-luvulla

Syöpä kuului englantilaisten suuriin pelkoihin 1700-luvulla. Teoksessaan Breast Cancer in the Eighteenth Century Marjo Kaartinen tarkastelee tautia, sen hoitoa ja ymmärtämistä.

Syövän synty ja pelko

Koska syöpä tappoi hitaasti ja äärettömän tuskallisesti, syöpää pelättiin 1700-luvulla jopa enemmän kuin epidemioita. Rintasyöpää pidettiin syövistä yleisimpänä, ja sen saattoi saada kuka tahansa, useimmin nainen, jonka kuukautiset lakkasivat.

Britanniaa koskevassa tutkimusaineistossani on tapauksia, joissa syövän pelkoa on pidetty syynä potilaan kuolemaan ja tapauksia, joissa ihminen on sairastunut pelosta, joskaan ei syöpään. Rintasyöpää oli syytä pelätä silloin kun nesteiden virtaus estyi tai loppui, kuten kuukautisten päättymisen yhteydessä, tai kun rintaan kohdistui jokin mekaaninen rasitus, kuten isku tai korsetin hankaus.

Virtauksia estivät myös vääränlainen ravinto, vähänlainen liikunta ja vääränlaiset tunteet, joten elämällä hyvin ja kohtuudella saattoi välttää taudin. Hyvä ruokavalio oli mieto, joten tautia pelkäävä söi vaaleaa lihaa, leipää ja nautti maitoa tai viiniä. Tärkeää oli, että hän kontrolloi voimakkaita tunteita, eikä päästänyt epätoivoa, surua tai pelkoa valloilleen, sillä nämä sairastuttivat.

Hoitojen pelko

Syövän pelottavuuteen kutoutui myös hoitomenetelmien pelko. Rintasyöpä oli kauhea hoitamattomana, mutta hirvittäviä olivat sen hoidotkin. Käytännössä epäilyttävän kyhmyn rinnassaan havainneet ryhtyivät aina kotihoitotoimiin; vielä 1700-luvullakin nämä olivat usein humoraalipatologisia menetelmiä, kuten rinnan päällä pidettäviä hauteita. Jos tauti oli syöpä, se käytännössä alkoi jossain vaiheessa edetä. Lääkehoitona oli tarjolla monenlaisia luonnonlääkkeitä mutta myös myrkkyjä: arsenikki, elohopea, jauhetut tuhatjalkaiset ja kokonaisena, tosin ilman häntää, niellyt liskot olivat kaikki muotilääkkeitä. Erilaisia lääkeaineita tutkittiin valtavasti, mutta vuosisadan lopussa jotkut yliopisto-oppineet lääkärit nostivat jo käsiään pystyyn: kaikenlaista keksitään, mikään ei auta.

Kirurgia tarjosi viimeisen mahdollisuuden jopa niille, joilla ei ollut enää toivoa, mutta yleensä veitseen turvauduttiin aina aivan viimeiseksi, sillä veistä pelättiin eniten. Leikkaushoito oli julmaa puuhaa aikana, jolloin anestesiaa ei ollut käytössä ja jolloin katsottiin, että potilaan tuli turvallisuutensa nimissä olla tajuissaan leikkauksen aikana. Tästä huolimatta rinnanpoistoleikkauksia tehtiin varsin paljon.

Marjo Kaartinen on kulttuurihistorian professori.