Sankaruuden päivitys: Operaatio Mannerheim
Digitaalisen kulttuurin oppiaine on viritellyt pienimuotoista yhteistyötä Yleisradion Operaatio Mannerheim -projektin ydintekijöiden kesken. Monimediaalinen projekti kuvaa erinomaisesti millaisia haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuuden elokuva- ja televisiotuotantoihin liittyy.
Kesällä ja syksyllä 2012 iltapäivälehdistössä kuohui: Yleisradion Mannerheim-elokuvan pääosan esittäjä oli mustaihoinen kenialaisnäyttelijä! Tieto aiheutti melkoisen myrskyn varsinkin verkon keskustelupalstoilla. Lokakuussa ensi-iltansa saaneen Suomen Marsalkka -elokuvan jälkeen kohu ja samalla yleisön mielenkiinto laantui nopeasti. Laajin mediahuomio oli kiinnittynyt itse elokuvaan, vaikka se oli osa paljon kunnianhimoisempaa ”Operaatio Mannerheim” -monimediaprojektia.
Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaine kiinnostui Operaatio Mannerheimin taustoista loppuvuodesta 2012. Joulukuussa oppiaineen entinen kasvatti, Yleisradion toimittaja Joonas Josefsson, otti yhteyttä tämän artikkelin kirjoittajaan ja ehdotti yhteistyötä oppiaineen ja Operaatio Mannerheim -projektin ydinporukan kanssa. Asiasta kiinnostuneille järjestetiin 6.2.2013 keskustelutilaisuus Porin yliopistokeskuksen tiloissa. Yhteistyökumppaneina oli oppiaineen ja yliopistokeskuksen lisäksi Porin kaupunki. Paikalle saapui joukko tunnettuja kaupungin kulttuurivaikuttajia ja jonkin verran kaupunkilaisia. Joonas Josefssonin lisäksi äänessä nähtiin projektin tuottaja Erkko Lyytinen ja käsikirjoittaja Emma Taulo. Tapahtuman puheenjohtajana toimi yliopistonlehtori Petri Saarikoski.
Monikulttuurista dialogia
Yleisö suhtautui projektiin ja elokuvaan myötämielisesti, mikä helpotti dialogin syntymistä. Vuoropuhelu oli tekijöiden mukaan muutenkin ollut Operaatio Mannerheimin tarkoitus. Mannerheimin asema Suomen historiassa on niin kiveen hakattu, että kaikki vaihtoehtoiset tulkinnat saatetaan tulkita pyhäinhäväistykseksi. Juuri tähän asiaan iltapäivälehdet olivat tarttuneet edellisen vuoden kesällä, kun ensimmäiset tiedot elokuvan taustoista olivat tihkuneet julkisuuteen. Yleisesti otsikoitiin, että ”kansa oli raivoissaan tekijöille” tai kysyttiin, että ”mitä veteraanitkin ajattelevat?” Erkko Lyytisen mukaan he itse saivat kuitenkin äärimmäisen vähän suoraa negatiivista palautetta. Kohu oli hänen mukaansa pääosin liioiteltua. Tekijätiimin mukaan aidolle suomalaiselle myytille haluttiin moniulotteisempaa 2000-luvulla päivitetty tulkintaa. Erkon mukaan ”suomalaisille tekee todella hyvää katsoa asioita vähän toisesta näkökulmasta”.
Josefssonin mukaan projektin ensisijaisena tarkoituksena ei ollut kuvien kaatelu, vaan ”sankaruuden päivittäminen”. Tekijätiimi keskittyi työssään ydinkysymykseen: ”Millaista on suomalainen sankaruus?” Tähän kysymykseen oli mahdollista vastata kääntämällä tietyt Mannerheimin myyttiin liittyneet stereotypiat päälaelleen. Tässä työssä Operaatio Mannerheim vaikutti erityisen painavalta projektilta. Verkkoportaalille koottiin aineistoja, jotka taustoittivat Mannerheimin sankaritarinaa, selvittivät afrikkalaiseen kontekstiin vedetyn tarinan alkulähtökohtia ja tulkintoja sekä koostivat kuvien ja videoiden avulla nykyajan näkemyksiä suomalaisesta sankaruudesta. Emma Taulo vastasi pitkälti verkkosisältöjen taustatyöstä. Hän tutustui Mannerheimin elämään ja persoonaan perusteellisesti muun muassa asiantuntijahaastatteluiden ja marsalkan kirjoittamien kirjeiden pohjalta.
Verkkomeemit yllättivät
Josefsson ja Lyytinen nostivat esiin lukuisia esimerkkejä projektin synnyttämistä nettimeemeistä. Nettimeemillähän tarkoitetaan internet-ilmiötä, esimerkiksi henkilöä, videopätkää, laulua, kuvaa tai hokemaa, joka leviää käyttäjältä toiselle. Kohu synnytti ennen näkemättömän omaehtoisen mediatuotannon tulvan. Kaikki meemit eivät suinkaan olleet tekijöiden kannalta mairittelevia, vaan niissä pilkattiin täysin avoimesti projektia. YouTubeen ilmestyi uudelleentekstitettyjä versioita Perikato-elokuvan Hitleristä raivoamassa Suomen ”kansallisankarin häpäisystä”. Facebookissa kiersi itse tuunattuja kuvia mustasta Mannerheimista, Pekasta ja Pätkästä Mannerheimeinä ja lukuisia muita. Ilmiö on esimerkki 2000-luvulle tyypillisestä tuottajan ja kuluttajan rajapinnan häviämisestä, jossa netin käyttäjä pystyi hyvinkin nopeasti osallistumaan omalla tuotteellaan aiheesta käytyyn keskusteluun sosiaalisessa mediassa. ”Jotkut meemit olivat aidosti todella kekseliäitä ja niiden viraalinen leviämistapa hämmensi.” Nuorempi sukupolvi oli selvästi oppinut leikillisen tavan muokata myyttiä omakseen.
Tilaisuudessa todettiin, että elokuva Suomen Marsalkka ei valitettavasti hyvistä lähtökohdistaan huolimatta ollut kovin laadukas. Projektin muut osat, multimediatuotannot ja televisiosarja omine spin off -tuotteineen olivat huomattavasti mielenkiintoisempia. Tekijät myönsivätkin, että ”täysin kaoottisissa ja jopa hengenvaarallisissa olosuhteissa” suoritetut kuvaukset Keniassa vaikuttivat lopputulokseen.
Mitä muuta tekijät olivat oppineet projektin varrelta? Lyytisen ja Josefssonin mukaan verkkomateriaali ja televisiosarja olisi pitänyt laittaa liikkeelle jo huomattavasti aikaisemmin ennen ensi-iltaa. Monen eri median tasolla liikkuvan projektin on nykyaikana pakko kerätä mediahuomiota ennakkoon menestyäkseen 2000-luvun mediakentällä. Keskustelukierroksen päätteeksi Erkko nosti vielä esiin yhden vinkin kaikille mediatuottajille tai sellaisiksi aikoville: ”Muistakaa jos teette kiistanalaista tuotantoa, lehdistötilaisuuden suora streemaus nettiin on lähes ainoa tapa välttyä mustamaalaukselta. Esimerkiksi iltapäivälehdistön tapauksessa on täysin sama mitä kerrot produktiosta, koska myyvissä lehtijutuissa sinut aina puetaan joka tapauksessa narrin asuun.”
Yhteistyö jatkuu myöhemmin keväällä opetuksen merkeissä. Digitaalisen kulttuurin oppiaine järjestää toukokuun alussa televisioteknologian kulttuurihistoriaan painottuvan intensiivikurssin Porin yliopistokeskuksessa.
Petri Saarikoski
digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori