Taidevandalismi – huumoria taiteen hämärästä

Internet on pullollaan yhteisöpalveluja, joissa syntyy tiuhaan tahtiin monenlaisia ilmiöitä. Jotkut niistä paisuvat maailmanlaajuisiksi, loppujen jäädessä kytemään yhden maan tai kielialueen piiriin. Suomessa yksi näistä ilmiöistä on Facebookissa monien arkea riemastuttava Taidevandalismi.

Taidevandalismin idea on simppeli: valitaan kaikkien tuntema maalaus, ja rustataan siihen sitten yllättävä, humoristinen teksti päälle. Tuo teksti voi olla – tilanteesta ja tulokulmasta riippuen – kuvateksti, repliikki tai melkein mitä vain.

Mistä Taidevandalismi sitten sai alkunsa, ja keille se on ensipäässä suunnattu? Sivuston luoja, Ines Lukkanen, vastaa seuraavasti:

– Alun alkaen Taidevandalismi alkoi parista hölmöstä kuvasta, jotka tein tylsyyksissäni töissä ja laitoin omalle Facebook-seinälleni naurattamaan yhtä ala-arvoisella huumorintajulla varustettuja ystäviäni. Sitten aloin tehdä näitä kuvia lisää. Ja vielä muutaman. Jossakin vaiheessa porukka alkoi jakaa hengentuotoksiani, ja minua kannustettiin perustamaan niille oma sivusto, joten taivuin paineen alla.

Taidevandalismin saama huomio tuli yllätyksenä, joskin mieluisana sellaisena. Palautetta on tullut paljon, josta valtaosa on kehuja.

– Palaute on ollut ylitsevuotavan hyvää. Toisinaan joku kommentoi ”nyt oli huono”, ja mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin ”No niin oli, kiitoksia!” Monille on tullut selvästi myös yllätyksenä se, että en ole mies. Olen kuitenkin taidokkaasti (köh) tehnyt tiettäväksi sen, että Taidevandalismi on ehdottoman sukupuoleton taho, johon sopii yhden sivun fanin mukaan viitata muodossa ”hön”. – Se mikä tämänkokoisessa ”yhteisössä” on erityisen hienoa, on interaktiivisuus. Välillä tulee jumituttua heittämään läppää kommentoijien kanssa, ja palaute läiskähtää pläsiin suoraan, halusipa tai ei. Silloin tällöin julkaisen myös mielestäni erityisen hauskoja faniväkerryksiä hashtagilla #Fandaalit. Siellä on kyllä jokunen aivan ehdoton helmi.

Hupia vakavalla pohjalla

Taidevandalismi lukeutuu niin kutsuttujen internet-meemien laajaan kirjoon. Meemiperinteessä kuvat kiertävät ihmiseltä toiselle, muokattavaksi ja uudelleentulkittavaksi. Samalla niiden luonne muuttuu. Uutta rakentuu vanhan päälle. Versioita versioidaan uudelleen ja uudelleen. Aihepiirit ja lähestymistavat riippuvat tekijästä ja kohderyhmästä.

Myös Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaineen professori Susanna Paasonen on perehtynyt ilmiöön.

– Meemit ovat ylipäätään usein ambivalentteja, sillä niissä varioidaan samaa teemaa erilaisiin, arvaamattomiinkin suuntiin. Kyse on olennaisesti huvittamisesta ja huumorista, mutta tämä ei sulje pois toisenlaista kulttuurista kommentointia, tai jopa kritiikkiä. Paasonen toteaa myös, että Taidevandalismin voisi rinnastaa vaikkapa muutaman vuoden takaiseen ”Pepper spraying cop” -meemiin, jossa siinäkin käytettiin länsimaisen maalaustaiteen laaja-alaista aarreaittaa hyväksi.

Muita tunnettuja internet-meemejä ovat muun muassa ”Hitler kuulee” -videot (kohtaus Oliver Hirschbiegelin elokuvasta Perikato) ja Grumpy Cat -kuvasarja. Ne molemmat perustuvat yhden ja saman – tai merkittävällä tavalla samankaltaisen – tilanteen tai kuvan uusiokäyttöön. Tausta on katsojalle entuudestaan tuttu, mutta tilanne muuttuu kuvatekstin ja/tai repliikkien avulla.

Lukkanen korostaa Taidevandalismin menestyksen pohjautuvan muun muassa sen tapaan hyödyntää paitsi Suomen kieltä myös suomalaista mielenmaisemaa. – Onhan tuota meemien tekemistä taideteosten pohjalle harjoitettu sosiaalisessa mediassa jo vuosikausia. Harvemmin vain suomeksi, ja nimenomaan suomalaiseen huumorintajuun tai suomenkieliseen hupailuun nojaten.

Lukkanen kuitenkin huomauttaa, että meemikulttuuri on jo aika laaja ilmiö. Sen yleistyminen on ehtinyt synnyttää jo jonkinlaisia sääntöjä ja standardeja, joita kunkin ”meeminikkarin” odotetaan hyödyntävän.

Lukkasta on esimerkiksi patistettu käyttämään meemeissään johdonmukaista fonttia, mikä selkeyttäisi Taidevandalismin käyttämien kuvien ulkoasua, ja täten myös tekisi sivun sisällöstä yhtenäisemmän ja helpommin omaksuttavan.

Jotkut työstävät meemejä yleisön ehdoilla, mutta Lukkanen on tottunut toimimaan toisin. – En halua tehdä niin, koska se sotii Taidevandalismin periaatetta vastaan. Ja tämä periaatehan on siis se, että mahdollisimman kökköä settiä, ja jos fontti saa v-käyrän nousemaan, niin aina parempi.

Vain maalia kankaalla?

Kun taidetta muokataan tai ”uudelleenluodaan”, on sillä myös vaaransa. Taiteen tarkoitus kun on monesti tarjota helposti samastuttava, tunteita herättävä kohde. Mitä ajankohtaisempi, koskettavampi ja samastuttavampi teos on, sitä varmemmin siihen kajoaminen voi aiheuttaa närää ja mielipahaa ihmisissä.

Kysyttäessä, saako taidetta sitten ylipäätäänkään ”vandalisoida”, Lukkanen vastaa napakasti. – En tietenkään menisi kannustamaan alkuperäisten taideteosten töhrimiseen missään nimessä, mutta kuvan tallentaminen internetistä ja sen päälle köykäisellä piirustusohjelmalla kirjoittaminen ei varmaankaan loukkaa kenenkään herkkää kaunosielua liian peruuttamattomasti.

Taiteessa näyttäisi kuitenkin olevan jotain pyhäksi koettua – ja sitä jotain voisi kutsua vaikkapa taiteen symboliseksi arvoksi. Sama ilmiö askarruttaa myös Lukkasta:

– Taide itsessään tuppaa olemaan pyhää. Juuri sanoin jotakuinkin että ”ei saa mennä töhrimään taideteoksia” – miksi? Nehän ovat vain esimerkiksi maalia kankaalla. Ihmiskäsin muokattuja luonnonvaroja.

Taiteella on siis jonkinlainen olennainen funktio, jota on vaikea arkikielellä selittää mutta jonka moni varmasti tunnistaa. Kuvataidetta arvostetaan, kunnioitetaan ja jopa varjellaan, vaikka loppupeleissä se on vain väriä ja muotoja paperilla.

– Taide heijastelee yleensä aikansa poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä sekä valtakulttuuria, omaksuen osittain myös niiden tabut. Periaatteessa taiteessa ei pitäisi olla kiellettyjä aiheita, mutta sitten taas toisaalta jos miettii rankkoja aiheita kuten vaikkapa eläinrääkkäys, lasten hyväksikäyttö tai seksuaalinen väkivalta ylipäätään. Ne pitää esittää todella varoen, ja niiden kustannuksella pilailu tavalla, joka asettaa ne vähättelyn alaisiksi, osoittaa valtanormiston mukaan yksinkertaisesti helvetin huonoa makua. Aivan oma lukunsa on sitten luonnollisesti kaikki mistä pitää olla hiljaa, jotta ei joudu ammutuksi työpaikkansa tai kotinsa ovelle.

Samoilla linjoilla on myös Paasonen. Hänen mukaansa meemit voivat huvittaa, hauskuuttaa ja viihdyttää, mutta se ”ei sulje pois toisenlaista kulttuurista kommentointia, tai jopa kritiikkiä.” Taidevandalismin Paasonen näkisi lähinnä ”hupailuna, jossa kommentoidaan nykykulttuuria – ja myös nettikulttuureja – historiallisen taiteen kautta”. Sivuston meemeissä käytetyt rinnastukset ovat hänen mukaansa toisinaan idearikkaita ja hauskoja, joskin aika kesyjä. Muurahaispesää ei liiemmin sorkita – joskaan näin ei ole välttämättä tarkoituskaan.

Myös Lukkanen pitää Taidevandalismia kohtalaisen viattomana viihdesivustona, jolla ei ole – ainakaan tarkoituksenmukaisesti – mitään sen suurempaa yhteiskunnallista merkitystä, taikka vaikutusvaltaa. Tärkeintä on pitää hauskaa.

Lukkanen on lisäksi pannut merkille, että huumorin saa tirahtamaan esiin voimakkaiden kontrastien puristuksessa:

– Taide nauttii kuitenkin jonkinasteista diplomaattista koskemattomuutta, kuten aiemmin sanoinkin, mutta niin kyllä tekee myös huumori. Kummatkin ovat aikansa peilejä, ja niiden yhdistäminen siten että alkuperäinen, omaa aikaansa esittelevä teos saa nykykatsojalle uuden merkityksen, luo huumoria myös syntyvän kontrastin kautta. Jonkin verran saatan ottaa kuvamuokkauksissa (sana kyllä joutuu aikamoisen venytyksen kohteeksi tässä yhteydessä) kantaa, mutta koetan enimmäkseen pitää omat mielipiteeni poissa näkyviltä, jolloin osa huvituksesta syntyy vastaanottajan puolella ruutua. Kaikki tekeleeni eivät ole kuitenkaan yleispäteviä. Siellä on toisinaan pieniä vinkkauksia ”omalle” heimolle eli muusikoille ja eri alojen enemmän tai vähemmän akateemisille nörteille.

Lukkanen kuitenkin huomauttaa, että asiassa on toinenkin puoli. Taidevandalismi on jo kohtalaisen tunnettu ilmiö, mikä lisää jos jonkinlaisia paineita tekijälle. Pahimmassa tapauksessa voi käydä niin, että luomus toimii aseena tekijäänsä vastaan, ja saattaa tämän outoon valoon.

– Itse asiassa tulin miettineeksi tätä vaikutusvaltaisuutta tuossa pari viikkoa sitten, kun kaveri pyysi minua postaamaan ”Jalmari, nyt pitää mennä tarhaan” -kuvan uudelleen sivullani, ja samalla mainostaa ”Vain kaksi kättä” -tapahtumaa. Tuin sitä ajatusta sen tapahtuman takana kyllä, ja toiminkin pyynnön mukaisesti, mutta tajusin myös, että en halua tehdä noin enää uudelleen. En halua valjastaa huumoriani minkään aatteen tai hyvänkään asian eteen kuin ani harvoin.

Ei kompromisseja

Virheitä on opittu välttämään, jatkoa on suunnitteilla. Lukkanen vaikuttaa päämäärähakuiselta ja päättäväiseltä ihmiseltä. Taidevandalismia koskevat tulevaisuudensuunnitelmansa hän kiteyttää seuraavanlaisesti:

– Toivon että onnistun ilmiön mahdollisen paisumisenkin myötä säilyttämään tietyllä tapaa anarkistisen, tai ehkä tarkemmin sanottuna maanläheisen otteen tähän touhuun. Että en postaa uutta materiaalia jos en seiso sen takana sataprosenttisesti, enkä tehtaile näitä liukuhihnalta. Suomalainen huumori ei tarvitse enää mitään valmiiksi pureskeltua ja laskelmoitua. Sehän on taidetta. Eikä taide tee kompromisseja.

Sami Lehtinen on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka työskenteli kesällä laitoskanslian harjoittelijana.