Tarina löytyy kirjoittamalla

Minkälaisen tutkimusmatkan kirjan kirjoittaminen vaatii? Kuinka monia arkistoissa vietettyjä tunteja, ja kuinka tarpeellista on, että fiktiosta löytyy faktaa? Luovan kirjoittamisen oppiaine järjesti ”Aineistoista tarinoiksi” -luentosarjan, jonka puhujia olivat ansioituneet tietokirjailijat sekä aineistoja tekstiensä luomiseksi käyttävät kaunokirjailijat. Luentosarjan tarkoituksena oli avata, minkälaisia tapoja kirjailijat aineistojenkeruussaan käyttävät ja samalla innostaa kuuntelemaan saapuneita kirjoittajia. Kirjoittaminen on löytöretki, jolla ei aina löydä sitä, mitä lähtee etsimään, mutta joskus jotain vieläkin parempaa.

Luentosarjan aloitti kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Niina Repo, joka haastatteli näytelmäkirjailija Satu Rasilaa. Rasila sai aikoinaan omakohtaisesti huomata, kuinka taustatyön tekemisen laajuutta ei aina tule ajatelleeksi. Hän on kirjoittanut kolme Turun historiaan liittyvää komediaa Linnateatterille. Ensimmäistä aloittaessaan hän istui kirjaston koneelle ja kirjoitti hakusanaksi ”Turun historia”. Kun oikeanlaista tietoa ei tuntunut löytyvän tarpeeksi, hän pyysi neuvoa kirjastovirkailijalta, joka vei huoneeseen, joka oli täynnä Turun historiaan liittyvää materiaalia.

Luentosarjan aikana toistui, kuinka haasteellista on osata poimia aineistoista oleellisimmat ja omaa tekemistä kantavat osat. Materiaalia kun on usein runsaasti tarjolla. Rasilan mukaan työtä helpottaa, kun tietää mitä hakee. Toisinaan taustatyön tekeminen voi osoittautua turhaksi, mutta usein se kuitenkin ohjailee kirjoittamista. Kirjailija Aki Ollikainen kertoi omalla luennollaan, kuinka hänen toinen pienoisromaaninsa Musta satu (2015) sai varsinaisen tarinansa muutoksen kautta. Alun perin Ollikaisen oli tarkoitus kirjoittaa Tattarisuon tapauksesta, joka sai alkunsa vuonna 1931 Tattarisuon lähteestä löydetyistä ihmisten ruumiinosista. Ollikainen kävi suolla ja huomasi siellä pienen, asutun mökin. Hän kiinnostui siitä ja lopulta alkuperäinen aineisto jäi aikalailla taka-alalle. Mustassa sadussa hän sitoo yhteen yhden suvun vaiheet Tattarisuon tapahtumiin.

Tarina, teema vai aineisto edellä

Kirjoittajan on löydettävä piste, josta lähteä liikkeelle. Kirjoittamisen liikkeelle panevia voimia on varmasti yhtä monia kuin on kirjoittajia ja aiheita. Yleisesti ottaen voidaan ajatella, että prosessi lähtee liikkeelle tarinasta, teemasta tai aineistosta. Kirjoittajalla saattaa olla mielessään tarina, jonka haluaa kertoa tai sitten hänellä on teema vailla tarinaa. Ei ole myöskään tavatonta lähteä arkistoista etsimään aihetta kirjoitukselleen. Kirjailija Tommi Kinnunen kertoi luennollaan kirjoittavansa tarina edellä: ”Ajatus siitä, että keksitään ensin teema, jonka pohjalta lähdetään rakentamaan tarinaa, on kammottava.” Kinnusen mukaan teemat syntyvät tarinasta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän sieltä alkaa hahmottua teemoiksi nousevia asioita. Kinnunen ei halua ”saarnata” lukijoilleen, esittää teoksissaan näkemyksiä, kuinka asioista tulisi ajatella. Helposti teemalähtöisessä kirjoittamisessa niin käy, kun kietoudutaan liian tiukasti tietynlaisten ajatusten puolestapuhujiksi.

Tietokirjailija Hannu Salmi kertoi luennollaan vuonna 2004 kirjoittamastaan suudelman historiasta, jossa hänellä oli ajatus kirjoittaa yhdestä teemasta tarkasti. Maarit Leskelä-Kärki puolestaan toi esiin, kuinka historiallisista aiheista tai henkilöistä kirjoittaessa on usein lähdettävä aineistoista liikkeelle. Silloin tutkitaan arkistoista löytyviä päiväkirjoja, kirjeitä, asiakirjoja ja muita materiaaleja, joista saa selville tutkittavan henkilön tai ilmiön taustoja. Leskelä-Kärjen mukaan arkistokuume valtaa tutkijan helposti, sillä tutkimus pakottaa toistuvasti palaamaan lähdemateriaaleihin ja sitä kautta aineistot saattavat myös johdattaa uusiin suuntiin.

Luentosarjan aikana useammat luennoitsijat kertoivat valokuvilla olleen suuri merkitys heidän teostensa syntymiselle. Eniten siitä puhui Kinnunen, joka tulee valokuvaajan perheestä. ”Meille elämä on se, mitä tapahtuu kahden valokuvan välissä.” Neljäntienristeyksen jokainen ”kohtaus” perustuu johonkin valokuvaan tai sen herättämään mielikuvaan. Kinnunen kiinnostuu valokuvissa näkyvistä yksityiskohdista, joista tarina lähtee helposti syntymään. Yksityiskohdat puhuttelevat kirjailijoita muutenkin, sillä Ollikainen painotti niiden merkitystä uskottavuuden luomiseksi tarinassa. Niistä on hyvä lähteä liikkeelle ja ne toimivat myös muuta tekstiä tukevana kirjallisena palikkana.

Valokuvista puhuivat myös Salmi ja Rasila. Salmi sanoi kuvien olevan tarinallisia, jos niitä tulkitaan siten. Rasila puhui Seilin tekemisestä, jota varten kävi Seilin saarella ja otti sieltä kuvia. Niistä tuli osa kirjoittamisprosessia sekä tarinan näyttämölle tuontia. Ennen kuin kirjailija voi luoda tarinan ehjäksi kokonaisuudeksi lukijan eteen, on hänen nähtävä se itse omassa mielessään. Kuvat tekevät tarinasta olemassa olevan jo ennen kuin se on valmis muille näytettäväksi.

Kahlitseeko vai vapauttaako aineisto?

Kun on kyse kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta, ei kaikkien faktojen ole Kinnusen mukaan välttämätöntä olla kohdillaan. Ollikaisen mukaan faktoihin ei tarvitse hirttäytyä, mutta jos tuo tarinaan jotain ei-totta, se täytyy motivoida. Tietokirjoittamisessa asian laita on toisin, sillä kun kyse on ei-fiktiivisestä kirjoittamisesta, faktojen on oltava oikein.

Aineistojen käyttö rajaa mahdollisuuksia, jos kirjoittajan on oltava uskollinen lähdemateriaaleilleen. Aineistot voivat myös olla puutteellisia tai niin laajoja, että niiden kokonaisuuden ymmärtäminen vaatii paljon yhteen liimaamista. Kaunokirjailijat eivät kuitenkaan ole sidottuja samanlaiseen uskollisuuteen aineistoja kohtaan kuin tietokirjailijat. Esimerkiksi Rasila keräsi paljon arkistotietoa Seilin saareen ja siellä kuolleisiin henkilöihin liittyen, mutta eettisistä syistä ei voinut käyttää arkistoista löytyvien ihmisten tarinoita sellaisinaan. Hän loi uusia henkilöllisyyksiä näytelmää varten, jotka pohjautuivat aineistoista löydettyjen ihmisten tarinoihin. Kaunokirjailijat valjastavat materiaalit omiin käyttötarkoituksiinsa sopiviksi, kun taas tietokirjailijat ovat enemmän sidottuja lojaaliuteen lähdemateriaaleja kohtaan.

Miten löytää jotain sellaista, mikä on aikaa sitten kadonnut?

Aineistoihin pohjautuvat työt vaativat menneeseen sukeltamista ja usein myös pitkäjänteistä etsimistä tarvittavien tietojen löytämiseksi. Leskelä-Kärki puhui aineistojen lumosta – siitä, kuinka olemme sen varassa, mitä on arkistoitu ja miten aineistot helposti vievät mukanaan. Arkistoja tutkittaessa on pohdittava tutkimisen etiikkaa, muun muassa intiimin rajoja. Ajallinen etäisyys tuottaa erilaisia kysymyksiä. Tutkija on ikään kuin tirkistelijä, mutta kyse on asenteesta ja tavoitteista, millä aineistoja ”tirkistelee”. Halutaanko skandaaleja vai laajempaa ymmärtämistä, oikeuden tekemistä ja ehkä myös jonkin tietyn aikakauden avaamista. Myös lukijalla on aina vastuu siitä, miten hän tekstiä lukee.

Leskelä-Kärki kertoi omassa tutkimustyössään henkilökohtaisuuden olevan ydin monellakin eri tasolla. Myös Salmi nosti esiin tutkijan oman henkilökohtaisen suhteen tutkimusaiheisiin. ”Ei ihmistä voi tutkijana luoda kokonaiseksi, kyse on aina tulkinnoista, tarinoiden tekemisestä”, totesi Leskelä-Kärki. Hän puhui siitä, kuinka jokainen ihminen haluaa tulla kerrotuksi ja ne, jotka kertovat muista, kertovat samalla jotain itsestään. Ihmisillä on tarve nähdä itsensä toisten elämässä.

Luentosarja herätti pohtimaan, kuinka suuri määrä työtä vaikuttavan ja uskottavan teoksen takana on. Aineistoista tarinoiden taustalla ei usein julkisesti puhuta, joten oli mehevää saada kuulla, minkälaisia materiaaleja kirjailijat olivat käyttäneet. Luentosarjaan kuuluu vielä kirjailija Kristiina Vuoren luento-osuus, mutta se tulee mukaan tämän jutun laajempaan versioon, joka julkaistaan luovan kirjoittamisen oppiaineen Ote-lehdessä huhtikuun lopussa.

Nora Palonen on turkulainen kirjallisuudesta inspiroituva luovan kirjoittamisen opiskelija.