Thatcherismin loppumaton viehätys

Stuart Hall puhui vuonna 2007, enteellisesti juuri ennen 2008 alkanutta talouskriisiä, kuinka kulttuurimme on suljettu neoliberalismin ”keltaiseen sukellusveneeseen”: voimme vain neuvottomina seurata sen ikkunoista kuinka tämän ideologian hallitsema maailma lipuu hiljaisissa syvyyksissä ohitsemme.

Talouspolitiikan kulttuurinen agenda

Neoliberalismista, reaganismista ja thatcherismistä on valtaosin puhuttu vain talouspolitiikan yhteydessä, vaikka kaikilla näillä on myös oma kulttuurinen agendansa. Tätä puolta tarkasteli historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen tutkimusprojektin Thatcherism, Popular Culture and the 1980s (Koneen Säätiö, 2014–2016) huhtikuussa järjestämä seminaari, jonka yhtenä lähtökohtana oli purkaa thatcherismin riippuvuus- ja vaikutussuhdetta populaarikulttuuriin (tässä yhteydessä erityisesti televisiokomedia, elokuva, popmusiikki, musiikki- ja kulttuuriteollisuus).

Thatcherismi ja jälkithatcheriläisyys

Suomessakin viime aikoina paljon huomiota saanut jälkithatcheriläisyys, joka on omalaatuinen kansallinen versio kylmän sodan ja suomettumisen ajan traumojen käsittelystä, kumpuaa pitkälti ajatuksesta, että uusoikeistolainen talous- ja kulttuurimalli on enää ainoa mahdollinen 1960-luvun kulttuuristen ylilyöntien ja Neuvostoliiton epäonnistuneen kommunistisen kokeilun vuoksi.

Myös thatcherismin juuret löytyvät tuolta ajalta ja oikeastaan vieläkin kauempaa: Margaret Hilda Robertsin metodistisaarnaajaisä välitti hänelle 1930-luvun pulavuosina viktoriaanista moraalia, jonka keskiössä oli itsehillinnän ja yritteliäisyyden kautta päämääränsä saavuttava yksilö, joka on kaiken yhteiskunnallisen toiminnan keskiössä. Margaret Thatcherille (1925–2013) itselleen oli jo nuorena opiskelijana järkytys, että tämä ihanne ei toteutunutkaan sodan jälkeisessä Britanniassa. Sotasankari Winston Churchillin sijaan britit äänestivät valtaan Labour-hallituksen ja aloittivat kollektiivisuuden nimiin vannovan hyvinvointivaltion rakentamisen; tämä kylvi Thatcherin sieluun katkeruuden niin sosialismia kuin 1960-luvun egalitaristisia ja radikaaleja pyrkimyksiä kohtaan.

Basil Fawlty ja thatcherismi

Tämän trauman käsittelystä on myös kyse Basil Fawltyn (John Cleese) hahmossa, pikkusieluisessa hotellinpitäjässä Torquaysta, jonka kulttuurihistorioitsija Rami Mähkä kuvaili esityksessään ”Fawlty Towers: Sitcom and Pre-Thatcherite Conservatism” thatcherismin nurkkakuntaiseksi esiasteeksi 1970-luvulla. Fawltyn hahmossa tiivistyi kaikki se, mikä oli epäilyttävää thatcherismin näkökulmasta: eurooppalaisuus ja sen historiallinen uhka Britannialle Napoleonin ja Hitlerin hahmoissa, 1960-luvun (seksuaalinen) vapaamielisyys, ammattiyhdistystoiminta ja yläluokan etuoikeutettu ja joutilas elämä.

Thatcher ja heritage-kulttuuri

Britannian yläluokka – aina kuningashuonetta myöten – olikin jatkuvasti Thatcherin silmätikkuna: jälleen yksi ristiriitainen piirre thatcherismin ideologiassa. Brittien erikoinen suhde yläluokkaiseen kulttuuriin paljastuukin tätä kautta. 1980-luvun alun nuorisokulttuurit (The New Romantics) harrastivat paljon yläluokan ja heritage-kulttuurin matkimista, ja tähän liittyen Kari Kallioniemi kysyikin paperissaan ”The Sound of Thatcherism on Vinyl: Spandau Ballet and the Ambiguous Neo-liberal Aspirations in Popular Music”, miten ajan popmusiikki heijasti usein ambivalentilla tavalla Thatcherin vallassaolon ajan henkeä. Yläluokkaisten tyylien matkiminen saattoi merkitä niin kritiikkiä luokkayhteiskunnan ylilyöntejä kohtaan kuin työväenluokkaisten nuorten eskapismia – kaiken kaikkiaan myös thatcherismin henkeä, jossa omilla pyrinnöillä ja ahkeruudella noustaan ”ryysyistä rikkauksiin”.

Thatcherin aikaan liitetty brittiläisen heritage-kulttuurin ja sen perinteiden romantisointi oli kuitenkin usein ristiriidassa itse thatcherismin puritanistisen hengen kanssa. Televisiosarja Menneen maailman (Brideshead Revisited, 1981) antama kuva lekottelusta samppanja-aamiaisella 1920-luvun Oxfordissa saattoi toimia metaforana 1980-luvun juppikulttuurille, mutta samalla se oli itse Margaret Thatcherin mielenmaisemassa halveksittavaa puuhaa.

Thatcher ja girl-power

Vaikka Thatcher pakotettiin luopumaan yhdentoista vallassaolovuoden jälkeen pääministeriydestä marraskuussa 1990, hänen roolimallinsa ja ajatuksensa ovat kantaneet hedelmää tähän päivään asti. Thatcherin ja feminismin välinen suhde on yksi kiistellyimmistä hänen perinnössään ja fil. tri Heta Mulari kysyikin esityksessään ”’Our First Lady of Girl Power’: Spice Girls and Margaret Thatcher” miksi ja miten Thatcher on nähty feministisenä ikonina ja miksi hän oli tyttöyhtye Spice Girlsin girl-powerin yksi innoittaja 1990-luvulla. Varmaan samasta syystä Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja ja kansanedustaja Susanna Koski on asettanut Margaret Thatcherin vaalikampanjoissaan tähän asemaan: Thatcher asettuu historiallisen etäisyyden kautta myyttisen tahtonaisen rooliin, joka yhdessä Ronald Reaganin kanssa taisteli kylmän sodan viimeisellä vuosikymmenellä länsimaisen vapauden puolesta.

Thatcher ja brittiläinen musiikkiteollisuus

Lopuksi seminaarin ulkomaiset vieraat Glasgow’n yliopistosta keskittyivät ruotimaan Thatcherismin ja brittiläisen musiikkiteollisuuden välisiä suhteita (professori Martin Cloonan: ”Thatcherism and the Music Industries”; jatko-opiskelija Mark Baillie, School of Culture and Creative Arts, University of Glasgow: ”Where There is Discord, May We Bring Harmony: Conflict or Complementary? UK Independent Record Labels and Thatcherism”). Tämän lisäksi professori Cloonanin toteamus, että hän koki aikanaan kuuluvansa siihen ryhmään, jota Thatcher kutsui ”sisäiseksi viholliseksi” (the enemy within), toi seminaariin käsinkosketeltavaa draaman tuntua. Suomen nauttiessa vielä pitkin 1980-lukua hyvinvointivaltion kesän viimeisistä auringonpaisteista, Britanniassa sota tämän yhteiskuntamallin puolustamisessa ja hävittämisessä oli jo täysin voimin käynnissä.

Populaarikulttuurin historian dosentti Kari Kallioniemi toimii Thatcherism, Popular Culture and the 1980s-projektin johtajana ja sen yhtenä tutkijana.