Tutkijakin saa nyt puhua rakkaudesta
Siirappia, hömppää, tunnepornoa! Näin luonnehti perinteinen kritiikki usein romanttisia fiktioita. Harva tutkijakaan halusi rakkauteen kajota vielä 1980-luvulla. Toisin on nyt. Kaikenlaisia tunteita ja affekteja tutkitaan jo monen tieteenalan voimin.
Romantiikka on tunnetusti kaikkien fiktioiden suosikkiaihe numero 1. Esimerkiksi Hollywood-elokuvista yli 90 prosentissa rakkaus on tutkijoiden mukaan pää- tai sivujuonena. Siitä huolimatta fiktiorakkauteen on järkeä korostavassa kulttuurissamme suhtauduttu usein väheksyvästi, ja taiteessa se on mieluiten nähty symbolina jollekin muulle.
”Järkevä” ilmapiiri muuttui kuitenkin melko äkillisesti 1980–1990-lukujen taitteessa: yhtäkkiä kaikkialla hehkutettiin tunteita ja elämyksiä. Puhuttiin tunneälystä ja elämysmatkailusta, prameat häät ja morsiuslehdet tulivat muotiin. Ikiromantikkona kiinnostuin tietysti asiasta, ja olen siitä lähtien tutkinut tätä nykyistä kulttuuri-ilmastoa, jota itse kutsun uusromantiikaksi.
Miksi tämä termi? Siksi että havaintojeni mukaan ajallamme on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä ”oikeaan” romantiikkaan (n. 1780–1850), kuten populaarikulttuurin velhot (Harry Potter), vampyyrit ja merirosvot, kiinnostus keskiaikaan ja gotiikkaan sekä tietysti tunteisiin ja romantiikkaan.
”Kyl miulki on oikeus miun ommii tunteisii”
Tunteet rantautuivat pian myös tutkijankammioihin. ”Kuka keksi rakkauden”, kyseli Kaija Koo jo 1990-luvulla, ja sama kysymys kiinnostaa myös meitä rakkauden tutkijoita. Kyyniset oppineet väittävät, että romanttinen rakkaus on keskiajan trubaduurien keksintöä, mutta lienevätkö nuo tutkijat lukeneet raamatun Laulujen laulua tai antiikin runoilijoita?
Mediatutkijana itseäni kiinnostaa erityisesti elokuvan ja television rooli romantiikan tuottajana. On selvää, että monet rakkauden ilmentymät on opittu romanttisista elokuvista ja tv-sarjoista. Kukapa teini nyt selviäisi kunnialla ensisuudelmasta, ellei olisi nähnyt jo tuhansia suudelmia ruudun tai valkokankaan lähikuvissa? Myös rakkauspuheen repliikit, ilmeet ja eleet lienevät usein meillä kaikilla romanttisten fiktioiden muistoa.
Mediaromanssit voivat siis vaikuttaa rakkauden ilmentymiin ja luultavasti jopa rakkauden kohteen valintaan, mutta itse tunnetta ne eivät saa aikaan. Uskon että rakkauden tunteen alkuperä jää tieteelle ikuiseksi mysteeriksi – ja hyvä niin. Onneksi elämme uusromantiikan aikaa. Nyt tutkijakin saa ihan luvan perästä tutkia rakkautta. Ja tuntea sitä!
Veijo Hietala on mediatutkimuksen lehtori ja elokuva- ja tv-tutkimuksen dosentti.