Viestinnän rooli koronan aiheuttamassa sosiaalisessa leimautumisessa – ja sen ehkäisyssä

Vuoden 2020 helmikuussa Unicef julkaisi tiedotteen pandemia-ajan viestinnästä. Tiedotteessa ohjeistetaan, miten julkiset toimijat pystyvät viestinnällisin keinoin ehkäisemään COVID-19 -tartunnan aiheuttaman sosiaalisen leiman syntymistä. Tämä on aihe, joka on puhuttanut ulkomailla, mutta on Suomessa toistaiseksi jäänyt vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa.

Sosiaalisella leimalla viitataan mielleyhtymiin, jotka voivat johtaa yksilön tai ihmisryhmän syrjintään ja stereotypiointiin. Aihe on ajankohtainen, sillä koronavirukseen sairastuneet tai sairastumista epäilevät voivat kokea häpeää, tuomituksi tulemista ja leimautumisen pelkoa. Haluamme kaikki tehdä osamme pandemian ehkäisemisessä, joten mahdollinen sairastuminen voi tuntua epäonnistumiselta. Unicef kertookin sosiaalisen leimautumisen olevan ongelma, jota julkiset toimijat voivat viestinnän keinoin ehkäistä. Järjestö nostaa tiedotteessaan esille sananvalintojen merkityksen koronaa koskevassa viestinnässä sekä ohjeistaa, miten koronasta tulisi kertoa ja mitä ilmaisuja vastaavasti tulisi välttää. Unicef muun muassa ohjeistaa, että sen sijaan että viestissä kuvailtaisiin sairastuneiden tartuttavan koronaa kanssaihmisiin, tulisi aihetta lähestyä sairastuneen näkökulmasta: korona siis tarttuu, sitä ei tartuteta. Näin sairastuneiden leimaa aktiivisina tartuttajina voitaisiin hälventää ja vähentää sairastuneiden syyllistämistä.

Kielenkäyttöä voi luonnehtia valintojen summaksi ja vaikuttamisen keinoksi: sen voi nähdä ilmentävän paitsi yhteiskunnallista tilannetta myös kirjoittajan sosiokulttuurista taustaa sekä näkökulmaa käsiteltävään aiheeseen. Onkin mielenkiintoista, mitkä näkökulmat esiintyvät suomalaisessa koronaa ja pandemiaa koskevassa viestinnässä ja miten ihmiset näitä viestejä tulkitsevat. Esimerkiksi THL:n materiaaleissa ihmisiä kehotetaan ”pistämään stoppi” tartunnalle sekä kerrotaan pienillä teoilla olevan suuria vaikutuksia. THL:n viestinnän kohteena on siis ”kunnon kansalainen”, joka pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan viruksen leviämiseen. Vastaavasti MTV3.fi-sivuston elokuussa julkaistussa uutisessa kerrottiin koronan ”supertartuttajista”, jotka voivat levittää tartuntaa melkein ”kolme kertaa todennäköisemmin” kuin muut. Uutisessa supertartuttajilla viitataan alle 60-vuotiaisiin eli isoon osaan ihmisistä. Nimitys supertartuttaja on kuitenkin provokatiivinen, ja sen avulla koronaan sairastunut näyttäytyy aktiivisena ja tahallisena tartuttajana. Tämä näkökulma on yksi niistä, joita Unicef suosittelee välttämään.

Huomioitavaa tietenkin on, ettei sananvalintoja voi yksikseen soimata koronaa koskevasta sosiaalisesta leimautumisesta. Viruksen käyttäytymisestä ei ole vielä täyttä varmuutta, mikä osaltaan herättää epävarmuutta vallitsevaa tilannetta kohtaan. Myös misinformaatio ja sen mukana leviävät väärinkäsitykset viruksesta voivat vahvistaa sosiaalisen leimautumisen riskiä. Sosiaalinen leimautuminen on siis monen tekijän summa, eikä syyttävää sormea voi yksioikoisesti osoittaa yhteen tiettyyn tekijään.

Pandemian myötä viestinnän merkitys ja kielellisessä monimuotoisuudessa esiintyvät puutteet ovat korostuneet entisestään. Esimerkiksi tiedon ja viestin saavutettavuutta, kuten selkokielisyyttä ja kielivähemmistöjen tarpeita koskevia kysymyksiä, on jouduttu pohtimaan entistä tarkemmin. Viestinnällisiä ratkaisuja on siis keksitty ja ohjeistuksia hiottu, jotta kaikkien yhtäläinen oikeus ajankohtaiseen informaatioon saataisiin taattua. Viestinnän kielen lisäksi viestin muoto ja saavutettavuus ovat niin ikään merkittäviä tutkimuskysymyksiä. Pandemia-ajan viestintä onkin tutkimusaiheena mielenkiintoinen, ja siitä on takuulla odotettavissa tutkimuksia monesta eri näkökulmasta.

Katso lisää sosiaalista leimautumista ehkäisevästä viestinnän ohjeistuksesta Unicefin sivuilta:

https://www.unicef.org/documents/social-stigma-associated-coronavirus-disease-covid-19

Teksti: Rosa Carpelan