Blogi | Pisaroista pienhiukkasiin: Pandemia muutti ymmärryksen infektioiden leviämisestä

Pandemia muutti aiempia käsityksiä infektioiden leviämisestä. Ymmärrys ilmatartunnoista tarjoaa keinoja terveellisen sisäilman kehittämiseen ja tulevien epidemioiden ehkäisemiseen. Aihepiiriä tutkitaan PAKO-hankkeessa, jossa muodostetaan kokonaiskuvaa pandemian vaikutuksista ja kehittämiskohteista.

Kautta aikain on pohdittu, miten infektiot leviävät ja miten niitä tulisi torjua. Pandemia muutti, miten ajattelemme hengitysteissä esiintyvien taudinaiheuttajien leviävän. Ilman kautta tapahtuvaa altistusta ei nähdä enää harvinaisena, tai poikkeavana, vaan päivittäin normaalissa kanssakäymisessä esiintyvänä tartuntareittinä hengitysteissä esiintyville infektioille.

Aihepiirin tutkimusta tehdään valtioneuvoston rahoittamassa Pandemiakriisin opetukset (PAKO) -hankkeessa, joka tutkii korona-ajan toimia eri sektoreilla tuleviin kriiseihin varautumiseksi.  Helsingin yliopiston osatutkimuksessa muodostetaan kokonaiskuva Suomessa vallinneesta ymmärryksestä tartuntareittien suhteen ja sitä kohdanneesta muutoksesta, käyttöönotetuista suojautumisohjeista ja tuotetaan analyysi Suomessa pandemian aikana havaituista varianteista, niiden ominaisuuksista ja rantautumisnopeudesta.

Vanha käsitys: pisarat tartuntakeskiössä

Ennen pandemiaa ajateltiin, että hengitysteissä esiintyvät infektiot leviävät oireisen ihmisen yskiessä ja aivastaessa syntyvien suurten pisaroiden mukana. Nämä pisarat aiheuttavat tartunnan osuessaan vastaanottajan limakalvolle, eli silmiin, nenään tai suuhun.

Yli sata vuotta sitten lääketieteessä elettiin muutoksen aikaa. Alettiin ymmärtää, että taudit johtuvat patogeeneista. Haluttiin päästä eroon vanhoista uskomuksista, kuten miasmasta eli saastuneesta ilmasta, joka syntyi mätääntyneestä lähteestä ja jonka uskottiin aiheuttavan tauteja. Myös pölyyn sekoittuneilla kuivuneella syljellä uskottiin tuolloin olevan suuri merkitys tautien leviämisessä. Julkisissa tiloissa lukikin: ”Älä sylje lattialle.” Tehtiin tutkimuksia, joissa koehenkilöt esimerkiksi purskuttelivat bakteereita sisältävää liuosta suussa ja lukivat ääneen. Heidän eteensä oli lattialle asetettu maljoja, jotka paljastivat kuinka pitkälle bakteerit leviävät. Bakteereja kasvoi etenkin maljoilla, jotka olivat lähellä. Tutkimuksissa ymmärrettiin tuoreen eritteen merkitys ja huomio kiinnittyi suuriin pisaroihin.

Ilman rooli tartuntojen tuojana koki yhä suuremman inflaation, johtava kun kansanterveystieteilijä Charles Chapin (1856-1941) kritisoi keskeisessä oppikirjassaan ilmaa ja esitti että ”kontaktitartunta on kaikkein keskeisin ja ilmeisin tartuntareitti.” Käsitys kontaktin ja pisaroiden vallitsevasta merkityksestä eli vahvana vuosikymmenet, ja näin myös pandemiaohjeissa käsienpesu ja pisarat tulivat kaikille tutuiksi.

Uusi ymmärrys: hengitysteissä esiintyvät infektiot leviävät ilman kautta

Pisara-ajattelun ongelma oli, että pienemmät hiukkaset jäävät ilmaan, eivätkä laskeudu maljalle. Vanha tekniikka ei yksinkertaisesti riittänyt näiden havainnoimiseen. Erityisesti viruksien osalta tekniikkahaasteita on vieläkin.

Ilman kautta leviäminen on kuitenkin osoittautunut olevan keskeistä monissa leviämistapahtumissa. Kehittyneet mittaustavat ovat näyttäneet, että lähes kaikki tuottamamme hiukkaset ovat hyvin pieniä ja että tuotamme infektiivisiä hiukkasia myös hengittäessä. Eläinkokeissa muut tartuntareitit on voitu poissulkea ja osoittaa, että tartunnan on täytynyt tapahtua ilman kautta – esimerkiksi kuuluisa tuberkuloosin ilmavälitteisyyden osoittanut tutkimusasetelma on toistettu myös koronaviruksella. Myös ihmiskokeissa on ollut mielenkiintoisia tuloksia. Rinovirusta tutkineessa työssä. laboratoriossa infektoidut ”luovuttajat” ja alttiit vapaaehtoiset istuivat pelaamassa korttia 12 tuntia istuen 1,5-2m etäisyydellä toisistaan. Osalla vastaanottajista kädet oli sidottu niin, että heidän oli mahdotonta koskea kasvojaan, jolloin tartunta oli mahdollinen vain ilman kautta. Infektiot olivat molemmissa ryhmissä yhtä yleisiä. Erillisessä koehaarassa, jossa kortit liattiin kunnolla tartuttajien nenäeritteellä, mutta tartuttajat eivät osallistuneet peliin, tartuntoja ei tullut lainkaan.

Vastaavasti monet pandemia-ajan superlevittäjyystapahtumat, kuten erilaiset konsertti ja kuorotapahtumat, joissa monissa on myös noudatettu turvavälejä, mutta silti huomattava osa osallistujista on sairastunut, ovat oikeastaan mahdollisia vain ilmaleviämisen myötä. Kun aiemmin ajateltiin lähietäisyyden todistavan kyseessä olevan kontaktitartunnan, nyt ymmärretään, että myös pienille hiukkasille altistutaan kaikkein eniten lähietäisyydellä.

Ilmatartunta: uhka vai mahdollisuus?

Perinteisesti ilmaa on pidetty vaikeana hallittavana. Nykyaikaiset tekniikat, kuten ilmanvaihto, ilmanpuhdistus ja hengityksensuojaimet, kuitenkin mahdollistavat toimien suuntaamisen juuri pienempiin hiukkasiin ja siten infektioriskin pienentämisen. 23.9.2025 pidettiin ensimmäinen YK:n terveellisen sisäilman konferenssi, jossa turvallinen sisäilma määriteltiin keskeiseksi tavoitteeksi. Uudisrakennukselle ja korjausrakentamiselle onkin ehdotettu kansainvälisesti uusia, infektioriskit huomioon ottavia ilmanvaihtostandardeja.

Ilmatartunnan huomioiminen avaa myös erinomaisen mahdollisuuden kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon potilas- ja työturvallisuutta. Tiedostamisen myötä tätä tartuntariskiä voidaan seurata ja torjua. Tähän mennessä suojausohjeet ovat koskeneet lähinnä pisaroita, jolloin keskeinen osa altisteesta on jäänyt huomioimatta. Ilmavälitteisyyden huomioiminen mahdollistaa siltä suojaavien henkilönsuojainten käytön ja esimerkiksi toiminnan muutokset siinä, että tiedostamme että sermien tai verhojen vaikutus hengitysteitse saatavaan tartuntaan jaetussa huoneessa ilman muita lisäkeinoja, kuten ilmanpuhdistimia, on erityisesti pidemmässä altistuksessa vähäinen.

Tiedon asema ja vääristymisen haaste

Pandemia on tehnyt näkyväksi myös toisen ilmiön: tiedon vääristämisen. Sosiaalisen median ja nopean tiedonvälityksen aikakaudella tutkittu tieto ja huolellisesti kerätyt todisteet kilpailevat huomiosta väärän tiedon, tarkoitushakuisen tulkinnan ja suoran disinformaation kanssa.

Ilmiö on globaali, mutta se kärjistyi esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa pandemian aikana syntyi ja synnytettiin jyrkkiä jakolinjoja esimerkiksi maskien käytöstä ja rokotteista. Tiedosta tuli poliittisen ja ideologisen kamppailun keppihevonen – ei yhteinen perusta päätöksille.

Tieto ei yksin riitä. Tarvitaan myös rakenteita ja toimintatapoja, jotka mahdollistavat tiedon kulun ja tukevat luottamusta asiantuntijoihin, viranomaisiin ja tutkimukseen ja myös näiden toimijoiden vuoropuhelua. Ilman tätä luottamusta paras mahdollinenkaan tutkimustieto ei muutu toiminnaksi.

Pandemia osoitti, kuinka kesken kriisin linjaa voi muuttaa, jos perusluottamus on olemassa: suomalaiset esimerkiksi tarttuivat nopeasti maskeihin tai etäisyyden pitämiseen, kun viranomaiset sitä suosittelivat. Vastaavasti uudet ideat eivät päädy käytäntöön, jos mahdollisuus tuoda muuttuva tieto päätöspöytään on mutkan takana. Keskustelua tulee jatkaa ja luottamusta rakentaa kriisien välissä, tällöin rakenteet ovat valmiina.

Katse eteenpäin

Lääketieteen historiasta tiedämme, että kestää kauan ennen kuin uusi tieto muuttaa käytäntöjä. Käsienpesun välttämättömyys vainajien käsittelyn ja elävien leikkausten tai synnytysten hoidon välissä oli aikanaan vaikea hyväksyä. Nykyään lääketieteen murrokset ovat huomattavasti nopeampia, mutta silti vanhojen tapojen kyseenalaistaminen johtaa usein ensin kielteisiin reaktioihin. Ajan myötä, koulutuksen ja vuoropuhelun kautta uusi tieto alkaa saada jalansijaa.

Muutos on mahdollisuus. Kehittyneen tiedon myötä voimme tuoda saman pöydän ääreen eri alat ratkaisemaan ongelmaa ja esimerkiksi tehostaa jo rakennusten suunnittelussa toimia, jotka vähentävät sisäilmassa olevaa tartuntariskiä ja samalla muuta pienhiukkasaltistetta. Tässä muutoksessa digitalisaatio ja sensoriikka tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Älykkäät rakennukset voivat säätää ilmanvaihtoa energiatehokkaasti reaaliaikaisen datan avulla. Kerätty data puolestaan auttaa visualisoimaan riskitiloja ja kohdentamaan korjaustoimia juuri sinne, missä niitä eniten tarvitaan – tehden terveellisestä sisäilmasta uuden normin.

Tämä tarkoittaa, että tulevissa epidemioissa meillä on käytössämme enemmän keinoja kuin vain kieltoja ja rajoituksia. Entä jos seuraavassa pandemiassa meidän ei tarvitsisi tervehtiä vanhuksia ikkunan takaa, vaan voisimme halata heitä hengityksensuojaimen pukeneena? Usein juuri suuret rakenteelliset hygieniamuutokset, kuten kylmäketju tai vedenpuhdistus, tuovat merkittävät kansanterveydelliset hyödyt pitkässä juoksussa – onko puhdas sisäilma seuraava suuri muutos, joka lisää myös arjen terveysturvallisuutta?  On aika kysyä: olemmeko valmiita investoimaan toimintatapoihin, teknologiaan ja rakenteisiin, jotka tekevät työpaikoistamme, sairaaloistamme, kouluistamme ja kodeistamme terveellisempiä?

Lotta-Maria Oksanen, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Tuomas Aivelo, apulaisprofessori, Leidenin yliopisto, Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto

Viktor Zöldi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Tarja Sironen, professori, Helsingin yliopisto