Surun tutkimus Oulun osahankkeessa: Aito ilo on surun hyväksymistä

”En minä halua muistella seuraavia päiviä. Mutta ei sitä noin vain voi unohtaakaan niin kauheita ja pahoja asioita. Minä makasin tässä sohvalla ja ajattelin Joonatania niin kauan, että pääni tuntui halkeavan, ja minulla oli niin ikävä häntä, ettei kovempaa ikävää voi kellään olla. Ja minä pelkäsinkin.” (Astrid Lindgren, Veljeni Leijonamieli 1973)

Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli on ensimmäinen itsenäisesti lukemani kirja. Olin noin 9-vuotias teokseen tarttuessani, ja kiinnostukseni siihen herätti luultavasti joku opettaja tai koulutoveri; sitä en tarkalleen enää muista. Kuitenkin juuri tämä kirja, joka syvästi kosketti lapsentunteitani, synnytti minussa päättymättömän rakkauden kirjoihin. Hyvä kirja onkin sellainen, joka koskettaa, joko älyllisesti tai emotionaalisesti. Koskettava tarina säilyy muistissa ja kantaa halki elämän.

Veljeni Leijonamielen kuolemantematiikka oli se motiivi, joka resonoi tunteisiini. En silloin ymmärtänyt surua tai kuolemaa, mutta teos sai aikaan eräänlaisen surumielisen ja alakuloisen tunnetilan, joka oli jossain mielessä käsittämätön. Minun on yhä vaikea palata kirjaan, koska se herättää edelleen samanlaisen melankolisen kokemuksen. Teos oli ensimmäinen verbalisoitu kosketukseni surun, kuoleman ja menetyksen aihepiireihin.

Suru kuuluu ihmisen elämään alusta loppuun saakka. Elämä on alituista menettämistä syntymästä kuolemaan. Jo pieni vauva havaitsee kehollisesti läsnäolon ja poissaolon eron: ero äidistä merkitsee vauvalle kuolemaa. Psykoanalyytikko Melanie Kleinin käsite depressiivinen positio viittaa symbioottisen äitisuhteen menettämisen kokemukseen imeväisiässä. Symbioosin menetys on lopullinen, ja se aiheuttaa surua ja edellyttää surutyötä.

Kuolema on ihmisen elämässä suurin ja lopullisin menetys. Pienempiä menetyksiä on lukuisia: lapsen elämään liittyvät menetykset voivat Marian Carterin mukaan olla fyysisiä, emotionaalisia, sosiaalisia tai hengellisiä. Lapsi voi menettää terveytensä, parhaan ystävänsä, lemmikkinsä, turvallisuuden tunteensa, fyysisen koskemattomuutensa, luottamuksensa tai jokapäiväisen yhteyden molempiin vanhempiinsa avioeron seurauksena (aiheesta kirjoittanut traumapsykoterapeutti Soili Poijula). Jopa aika on menettämistä, sillä jokainen eletty hetki on pian lopullisesti poissa. Lapsuus ei koskaan palaa.

Kaikki elämään kuuluvat menetykset edellyttävät surutyötä. Ihmisen on opittava hyväksymään suru osaksi elämää. On opittava käsittelemään kipeitä tunteita, sillä tekemättä jäänyt surutyö voi myöhemmin aiheuttaa jopa vakavaa masennusta. Masennus on läpielämätöntä surua ja syrjään työnnettyä kipua.

Aito ilo syntyy siitä, että hyväksyy surun ja ymmärtää sen merkityksen. Ihmisen, lapsen tai aikuisen, ei tarvitse olla aina reipas eikä hänen tarvitse lähtökohtaisesti aina suhtautua kaikkiin asioihin positiivisesti. Keinotekoinen ja pakotettu ilo voi olla jopa terveydelle vaarallista. Filosofi Sami Pihlström toteaakin, että ”Elämän ilon ja riemun […] paikka on surun kontekstissa, rajallisuuden tunnustamisessa, ihmisen osassa. […] Suru on kuin kehys, jonka sisällä ilokin pääsee loistamaan.”

Surun tunteminen ja sureminen ovat tärkeitä taitoja elämässä. Surun ja kuoleman teemoja on hyvä käsitellä jo pienten lasten kanssa. Kirjoilla ja tarinoilla on tärkeä rooli tunnetaitojen kehittymisessä. Kirja voi esimerkiksi opettaa, miten sietää ja ilmaista vaikeita tunteita, kuten surua ja kaipausta, ja miten pyytää apua ja ottaa vastaan lohdutusta. Hieno, symbolisesti monitulkintainen kertomus suruun ja menetyksiin sekä niiden käsittelyyn liittyen on Monica Weitzen kirja Kuinka pikku elefantti parani suuresta surustaan (1999). Pieni elefantti Benno menettää parhaan ystävänsä Fredin tämän perheen muuttaessa kauas pois. Murheen murtama Benno on niin surullinen, ettei sitä huvita edes leikkiä. Se kysyy lopulta neuvoa viisaalta pöllö Heurekalta. Pöllö antaa surun kohtaamiseen kolmen askeleen ohjeen, joka sopii sekä lapsille että aikuisille:

”Kolme asiaa sinun tulee tehdä. Ensinnäkin, jos olet murheellinen, niin itke…Toiseksi: kerro suuresta surustasi jollekin, josta kovasti pidät. Ja kolmanneksi: anna ystävällesi paikka sydämessäsi...”

Mervi Nyfors, FM, tohtorikoulutettava Rinnalla-hankkeessa ja Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaineessa. Väitöstutkimuksen aiheena on lapsen kuolema ja surun monenlaiset keholliset ja emotionaaliset ulottuvuudet sekä terapeuttisen lukemisen ja kirjoittamisen merkitys suruprosessissa.