Kun kohtaaminen muuttuu tiedoksi – Sosiaalityön kollektiivinen tajunta
Sosiaalityön kohtaamisissa syntyy paljon arvokasta tietoa asiakkaan tilanteesta, voimavaroista ja tarpeista. Mutta mitä tälle tiedolle tapahtuu, kun se siirtyy tietojärjestelmiin, kirjauksiksi ja luvuiksi? Kuinka paljon kohtaamisen vivahteista säilyy osana organisaation tiedonmuodostusta ja tietojohtamista?
Olen taustaltani sosiologi, ja tarkastelen Timo-hankkeessa hyvinvointialueilla tapahtuvaa tiedon muodostumista ja tietojohtamista usein sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta. Huomioni kiinnittyy käytännön kysymyksiä laajempiin rakenteisiin: siihen, miten tietyt toimintatavat, käsitykset ja tiedon muodot alkavat näyttäytyä luonnollisina ja itsestään selvinä, vaikka ne ovatkin sosiaalisesti rakentuneita.
Tieto ei ole pelkästään neutraalia todellisuuden kuvaamista. Siihen sisältyy aina kysymyksiä siitä, mitä pidetään tärkeänä, miten asioita mitataan, mitä kirjataan ja mitä jätetään huomioimatta.
Millaista tietoa järjestelmä tunnistaa?
Aineistonkeruun aikana olen pohtinut paljon sitä, millaisissa rakenteissa sosiaalityön tieto syntyy. Kuka määrittelee, mikä on tärkeää tietoa? Millaista tietoa järjestelmät ylipäätään pystyvät vastaanottamaan? Entä mitä jää niiden ulkopuolelle?
Näiden kysymysten äärellä ajatukseni ovat kulkeutuneet klassikkososiologi Émile Durkheimin kollektiivisen tajunnan käsitteeseen (1990/1893). Durkheimin mukaan yhteisöjä pitää koossa kollektiivinen tajunta eli yhteinen normien, arvojen ja käsitysten järjestelmä. Se määrittää, mitä pidetään tärkeänä, hyväksyttävänä ja tavoiteltavana, ja ohjaa samalla yksilöiden toimintaa usein huomaamattakin.
Myös sosiaalityöllä voidaan ajatella olevan oma kollektiivinen tajuntansa. Sen ytimessä ovat asiakkaan kohtaaminen, ihmisläheisyys ja kokonaisvaltainen ymmärrys ihmisen tilanteesta. Näiden ympärille rakentuu käsitys hyvästä sosiaalityöstä.
Samaan aikaan sosiaalityö toimii hyvinvointialueiden rakenteissa, joissa korostuvat seuranta, raportointi ja tehokkuus. Tällöin tietotarpeeksi nousee vertailukelpoinen ja mitattava tieto, jota voidaan hyödyntää organisaation päätöksenteon ja tietojohtamisen tukena.
Kaksi kollektiivista tajuntaa kohtaa
Sosiaalityössä arvokkaana voidaan pitää tietoa asiakkaan elämäntilanteen vivahteista, kokemuksista, luottamuksen rakentumisesta ja hitaasti tapahtuvista muutoksista. Tällaista tietoa on usein vaikea mitata yksiselitteisesti.
Organisaation näkökulmasta arvokkaaksi tiedoksi määrittyy puolestaan tieto, jota voidaan järjestelmällisesti kirjata, luokitella, mitata ja vertailla.Tässä kohtaavat kaksi erilaista tapaa ymmärtää, millainen tieto on tärkeää.
Kohtaamisessa syntyy ymmärrystä asiakkaan tilanteesta, toimintakyvystä, voimavaroista ja tarpeista. Sosiaalityössä asiakas nähdään usein keskeisimpänä tiedonlähteenä. Järjestelmiin siirtyessään kohtaaminen kuitenkin muuttuu kirjauksiksi, luokituksiksi ja luvuiksi.
Mitä tässä muutoksessa matkalla katoaa? Kuinka paljon ihmisläheisyydestä ja tilanteiden monimutkaisuudesta säilyy osana organisaation tiedonmuodostusta?
Durkheimia mukaillen voidaan ajatella, että kullakin tiedon järjestelmällä on omat norminsa. Ne ohjaavat sitä, miten tietoa tuotetaan ja mitä pidetään merkityksellisenä. Samalla ne voivat sulkea ulkopuolelleen toisenlaisia tiedon muotoja.
Kun tietty tapa ymmärtää tietoa vakiintuu, se alkaa näyttäytyä luonnollisena ja itsestään selvänä. Tällöin yksittäisen työntekijän voi olla vaikea tuoda näkyväksi sellaista tietoa, jota hän pitää oman ammattietiikkansa kannalta merkityksellisenä, mutta jota organisaation rakenteet eivät tunnista.
Kun merkityksellinen tieto ei mahdu rakenteisiin
Organisaation tavoitteet, tietojärjestelmät ja työyhteisön käytännöt tuottavat odotuksia siitä, millaista tietoa sosiaalityössä tulisi tuottaa. Jos työntekijän oma käsitys merkityksellisestä tiedosta poikkeaa siitä, mitä rakenteet näyttävät arvostavan, seurauksena voi olla turhautumista ja etääntymistä.
Pahimmillaan ihmisläheisyys jää vain asiakaskohtaamisen tasolle. Kohtaamisessa syntynyt ymmärrys ei saa vastaavaa painoarvoa organisaation tiedonmuodostuksessa ja tietojohtamisessa.
Kohtaamisissa syntyvä tieto sovitetaan tällöin organisaation tietorakenteisiin sen sijaan, että tietorakenteita kehitettäisiin vastaamaan sosiaalityön tiedontarpeita.
Kuka määrittelee tiedon tarpeen?
Timo-hankkeessa olemme kiinnostuneita siitä, mitä sosiaalityön tieto on ja miten se käytännössä muodostuu. Omasta näkökulmastani yhtä tärkeää on tarkastella niitä rakenteita, jotka määrittävät, millainen tieto ylipäätään tunnistetaan arvokkaaksi.
Hyvinvointialueiden tiedontarpeet ja sosiaalityön ihmislähtöinen tehtävä eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään. Niiden välillä käydään kuitenkin jatkuvaa neuvottelua.
Onkin tärkeää kysyä, kumpi määrittää tietotarpeita ja tietorakenteita: sosiaalityön ammatilliset ja tutkimukseen perustuvat lähtökohdat vai hyvinvointialueen johtamisen, talouden ja raportoinnin tarpeet? Entä miten nämä erilaiset tarpeet voitaisiin sovittaa yhteen?
Ehkä juuri tässä neuvottelussa piilee yksi sosiaalityön tiedonmuodostuksen keskeisistä kysymyksistä: miten asiakkaan kohtaamisesta syntyvän tiedon merkitys voidaan säilyttää järjestelmässä, joka tarvitsee tiedolta mitattavuutta, vertailukelpoisuutta ja hallittavuutta?
Durkheimin termein kyse ei ole vain tiedosta. Kyse on myös siitä kollektiivisesta tajunnasta, joka määrittää, mitä pidetään tärkeänä ja millaista sosiaalityötä meidän on mahdollista toteuttaa.
Iida Kulmala, VTM, sosiologi, projektitutkija
