40 vuotta uraohjuksena Turun yliopistolla

Me Turun yliopiston työntekijät olemme uraohjuksia – osa on lentoradan alkupäässä, kiitämässä 45 asteen kulmassa kohti korkeuksia, osa on siellä korkealla jossakin, kirkkaasti valaistulla ja tasaisella ylimmällä portaalla tuottamassa hyvää hallintoa, tilapalveluita, kahmimassa rahoitusta tai tehtailemassa julkaisuja yksi toisensa perään. Osa meistä on lentoradan viimeisellä loppusuoralla, leijailemassa alaspäin jonkin asteen kulmassa.

40 vuotta uraohjuksena Turun yliopiston palveluksessa on pitkä aika, jos sitä katsoo tuolta uran alkupäästä, mutta lyhyempi, kun sitä katsoo taaksepäin. Alkupäässä oli niin paljon avoimia mahdollisuuksia, että tulevaisuus tuntui ulottuvan loputtomiin mahdollisiin maailmoihin. Loppupäässä mahdollisuudet ovat kuroutuneet poluksi, jota on kuljettu.

Seuraavassa muutamia tuokiokuvia tuolta polulta.

Valoa!

40 vuotta sitten, alkusyksystä 1985, valmistuin valtiotieteen maisteriksi käytännöllisestä filosofiasta ja sain mitä mainioimman sijaisuuden filosofian laitoksen kanslistina puoleksi vuodeksi. Mukava ja monipuolinen tehtävä tutussa laitoksessa, siistiä sisätyötä ja tulevaisuus kutsuvan avoimena. Silloiset hallinnon esihenkilöt Liisa Santti ja Raija Roslakka tarjosivat oivan perehdytyksen työkenttään, ja teoreettisen filosofian professori Risto Hilpinen olisi jopa halunnut minun jäävänkin kanslistin tehtävään, niin hyvin se meni.

Viisi vuotta aiemmin olin aloittanut opinnot Turun yliopistossa. Edelleen muistan elävästi sen tunteen, kun vuoden 1980 syksynä kipusin yliopistonmäelle, aurinko paistoi ja vieressäni hohti yliopiston kirjasto. Oivalsin, että nyt on tosi paljon kiinni omasta itsestä, ja se antoi puhtia. Opinnot etenivät rivakasti, vaikka ruotsin- ja saksankielinen tenttikirjallisuus oli välillä takkuista. Ostin sanakirjat, ja sehän auttoi kummasti – aina lauseen eteenpäin. Vaikeampaa oli kuulemma arkeologiassa, jossa yksi keskeinen johdantokurssin tenttikirja oli norjaksi. Tehokas keino selvittää arkeologian opiskelijan motivaatiota…

Opintokirja ja ilmoitustaulu

Opiskelu 1980-luvulla oli pääosin tietokonevapaata ja tietojärjestelmät olivat paperisia. Se antoi mahdollisuuksia liikkuvaan ja huokoistettuun opiskeluun, joka oli monin osin humaanimpaa ja hienovaraisempaa kuin nykyinen älylaitteiden käyttö. Perinteinen sanakirja esimerkiksi pakotti ainakin vaihtamaan asentoa ja toisinaan nousemaan pöydän äärestä.

Vielä parempia keksintöjä opiskelijan peruskunnon, kampukseen tutustumisen ja mielenterveyden kannalta olivat opintokirja ja ilmoitustaulut. Tenttituloksia mentiin katsomaan toiselle puolelle kampusta, ja matkalla oli usein mahdollista tavata kavereita, murahdella jurojen kemistien kanssa tai taputtaa rytmiä kasvatustieteen opiskelijoiden ruutuhyppelyn tahtiin.

Ilmoitustaululta, jossa hylättyjä tuloksia ei peitelty, matka jatkui opintokirjan kanssa vastuuopettajan vastaanotolle. Matkalla oli hyvä tilaisuus käsitellä henkisesti tenttitulosta, ja odotettua alhaisempi arvosana oli lientynyt jo liki siedettäväksi, kun pääsi perille.

Vastaanotolla saattoi olla ovessa teksti ”Tällä viikolla ei vastaanottoa”, ja siten pääsi lenkkeilemään reittiä uudemman kerran seuraavalla viikolla. Vastuuopettaja raapusti nimensä ja arvosanan opintokirjaan ja toisinaan antoi samalla suullista palautetta.

Säälistä hyväksytty

Ja millaista olikaan arvosteluasteikoiden moninaisuus! Tieteenfilosofian tuntiopettaja Arto Siitonen käytti asteikkoa i tai a, eli hylätty tai hyväksytty, ja a:n perään hän laittoi sitten plussia tai miinuksia sen verran kuin katsoi suorituksen olevan joko parempi tai kehnompi kuin perus-a. Uskomattoman informatiivista! Joku antoi suullisessa palautteessa tarkennuksen sh eli säälistä hyväksytty.

Sain opintokirjaan erilaisia merkintöjä mm. Päivikki Suojaselta, Irma Korte-Karapuulta, Veikko Litzeniltä, Erno Lehtiseltä, Eerik Lagerspetziltä, Matti Wibergiltä, Risto Hilpiseltä, Juhani Pietariselta ja muilta tieteilijöiltä! Olin etuoikeutettu.

Myös kannustavat ja minua lahjakkaammat opiskelukaverit, kuten Antti Koura, olivat uraohjuksen alkutaipaleelle eduksi. Hän valmistui valtiotieteen lisensiaatiksi ennen minua, kaiken lisäksi englanniksi kirjoitetulla opinnäytteellä, ja otin tämän niin raskaasti, että Liisa Santti ja Raija Roslakka tekivät minulle erikseen todistuksen, jonka mukaan tulen minäkin valmistumaan pikapuoliin lisensiaatiksi – sain tämän todistuksen samalla kun Antti sai oikean todistuksen ja juhlistimme kampuksella hänen valmistumistaan lisensiaatiksi. Valmistuinkin lisensiaatiksi vuonna 1986 ja väittelin 1989.

Kanslistin pestissä kampus tuli tutuksi. Toimistotarvikkeet sain hakea yliopistonmäeltä, ja samalla pääsi morjestamaan puhelinvaihteen, tilapalvelujen sekä taloushallinnon ihmisiä. Tavallaan kaikki oli helpompaa, kun lähipalvelut olivat lähellä ja tiesi tarkalleen, kenen työhuoneen ovea kannatti koputtaa, jos halusi vastauksen tiettyyn kysymykseen.

Kyllähän lähipalvelut edelleen tavoittaa, ja kasvotustenkin, kunhan rohkenee ottaa yhteyttä elävään ihmiseen intraan eksymisen sijaan. Varsinkin syksyisin, kun muisti on nollattu hallinnon, opetuksen ja tietojärjestelmien osalta, olen jo vuosikymmeniä kysynyt neuvoa ja saanut vastauksen niin monta kertaa Katariina Teräkseltä, Anu Raulalta ja Männistön Petriltä, että uskontotieteilijänä lupaan, etten seuraavassa inkarnaatiossa enää kysy.

Eksotiikkaa ja hyvää kielitaitoa

Turun yliopiston kampus on hienosti käveltävissä, ja Tuomaanpuistosta on vain pieni kivenheitto Piispankadulle ja toiseen todellisuuteen: ruotsinkieliseen korkeakoulumaailmaan. Olenkin aina silloin tällöin kävelyttänyt opiskelijoitani Åbo Akademin tiloihin ja muualle Piispankadulla ja osoittanut sormella, miten läheltä löytyy eksoottinen kulttuuri.

Vielä 1980-luvulla ylempään korkeakoulututkintoon kuulunut pakollinen virkamiesruotsin koe tehtiin Åbo Akademin ruotsin kielen emeritusprofessori Eskil Hummestedtin kotitoimistolla, muistaakseni Linnankadulla, jossa kirjoitettiin kynällä ruutupaperille muutama lause (hyvä kirjallinen taito) ja vaihdettiin muutama sana hänen kanssaan (hyvä suullinen taito).

Koska kirjallinen osuus oli vähemmän pelottava kuin suullinen, me opiskelijat taktikoimme siten, että menimme – Hummelstedtin toivomuksesta – pienellä ryhmällä paikalle ja mukaan koitettiin saada joku, joka oikeasti osasi ja uskalsi puhua ruotsia. Hänen tehtävänään oli vaihtaa kokonaisia lauseita Hummelstedtin kanssa ja kiinnittää hänen huomionsa. Muut saattoivat siinä puheensorinassa sanoa vain ja, just so ja presis. Näin hyvän puhutun ruotsin osuus suoritettiin ikään kuin kollektiivisesti.

Yleisopinnot eli miten sosiologian ote herpaantui…

1980-luvulla pidin paljon eri tiedekuntien yleisopintoja tieteellisestä ajattelusta, ja niissä oli oma särmänsä. Osallistujia oli yleensä parisataa, ja he olivat ensimmäisten vuosien opiskelijoita. Suurin osa osallistui lähinnä nähdäkseen kavereitaan ja kaikki osallistuivat koska oli pakko. Meteli oli toisinaan korviahuumaava.

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yleisopinnoissa silloisessa ykkössalissa (nykyinen Tauno Nurmela -sali) ylärivin sosiologian opiskelijoiden ote herpaantui ja olutpullo lähti kierimään rappusia alas. Karkulainen saatiin ehjänä kiinni ja palautettiin omistajalleen. Sain näiden ylärivinkin opiskelijoiden huomion yleensä sanomalla, että tämä seuraava asia eli Hempelin deduktiivis-nomologinen subsumptioteoreettinen selitysmalli tulee sitten tenttiin.

Monta monta vuotta myöhemmin hoidin koulutussosiologian professuuria silloisessa Joensuun yliopistossa ja pidin yleisopintokurssia ”Johdanto sosiologiaan”. Meteli oli omaa luokkaansa, kun puheliaat itäsuomalaiset vaihtoivat kuulumisia (turkulaiset ovat hillittyjä!) Aloitin kertomalla, että meillä on jotain yhteistä: minäkään en ollut koskaan opiskellut sosiologiaa… Hiljaisuus laskeutui saliin.

Matkalla pohjoiseen

Kanslistin tehtävästä päädyin erilaisten sijaisuuksien jälkeen uskontotieteen lehtoriksi vuonna 1991 humanistiseen tiedekuntaan, jossa pääsin opettelemaan opettamista.

Etnografiset kenttätyökurssit olivat hauskoja – opiskelijat tekivät haastattelu- ja havainnointitutkimusta sovitusta kohteesta ja pääsivät näin kenttätyön makuun.

Yhtenä vuonna kenttäkurssille ilmoittautui melkoinen määrä sosiologian opiskelijoita yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta. Olisivat kuulemma kiinnostuneita tällaisesta etnografisesta kenttäkurssista. Hyvinhän he pärjäsivät, joskin sain paiskoa tuplamäärän töitä, kun ohjattavia ja arvioitavia oli kaksin verroin. Seuraavana vuonna saimme todistaa, miten sosiologit olivat aloittaneet oman kenttäkurssinsa, eli kyse olikin tavanomaisesta teollisuusvakoilusta, ei pelkästä hyvän tahdon vierailusta…

Joskus 1990-luvulla suunnittelimme folkloristiikan tuntiopettajan Pasi Engesin ja kansatieteen assistentin Markku Teinosen kanssa kenttäkurssin järjestämistä Kevolla, josta olisi kohtuullinen matka Tenojoen varren saamelaiskyliin. Rahtasimme julkisilla kulkuvälineillä parin päivän saunomistarvikkeita Kaamasentietä Kevolle ja totesimme, että ei tule onnistumaan. ”Matkalla pohjoiseen”, kuten meistä jokainen jossain vaiheessa. Tuolloin 1990-luvulla sitä ei vielä ymmärtänyt, mitä Juha Vainion laulu tarkoittaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kandiseminaarin tähtihetkiä

Kandiseminaari on periaatteessa mukavaa ohjattavaa – mennään porukalla tutkimuksen maailmaan ja opiskelijat tekevät omat projektinsa. Tunnelma on toiveikas ja valoisa, ei niin pingottunut kuin maisteriseminaarissa, jossa ollaankin jo lähellä (opiskelujen) lopun aikoja.

Olen kandiseminaarissa tutustunut opiskelijoiden avustuksella moniin sellaisiin aiheisiin, jotka olisivat varmaan muuten jääneet vähemmälle huomiolle, kuten balttilaisen ukkosenjumala Perkunaksen alueelliset variaatiot, Ken Wilberin AQAL-malli, uskonnollinen tekoäly, luonnonmukainen kotisynnytys, kiviterapia tai Vanhan Rauman kummituskierrokset. Näistä Perkunas-kanditutkielman tekijä Tuomas Martikainen päätyi uskontotieteen professoriksi, ja Ken Wilberin AQAL-mallista kirjoittaneen JP Jakosen kanssa päädyin kirjoittamaan monta yhteistä artikkelia ja pari kirjaa, joista uusin, Kestävä henkinen kehitys, ilmestyy sopivasti syksyllä 2025 juhlistamaan 40-vuotista uraohjusuraani (https://stressivapaajohtaja.fi ).

Rituaaleja ja voimaannuttavaa musiikkia

Kandiseminaarilaisille on toisinaan tarjottu myös rituaaleja yhteishengen vahvistamiseksi. Piispankatuun tutustumiseen kuuluivat Pietari Kalmin tammen kiertäminen myötäpäivään hyvän seminaarionnen edistämiseksi ja vierailu Donner-instituutissa Piispankatu 13:ssa. Donner-instituutti Humanisticum-rakennuksessa oli Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen: uskontojen tutkimukseen erikoistunut kirjasto ja tutkimuslaitos, jossa uskontotieteen opiskelijaa kohdeltiin kuin kuningasta tai kuningatarta.

Yhdessä vaiheessa oli trendikästä kuunteluttaa kandiopiskelijoilla ajattelua edistävää musiikkia, erityisesti Mozartia. Itse en koskaan Mozartista perustanut ja valitsin seminaarin alkuun Richard Wagnerin Siegfriedin hautajaismarssin oopperasta Götterdämmerung eli Jumalten tuho. Musiikki ainakin teki vaikutuksen, syntyi harras tunnelma ja vain osa kyynelehti. Joka tapauksessa tuli selväksi, että nyt oli tosi kyseessä.

Musiikki puhuttelee meitä. Kerran yksi kenttäkurssin ryhmä teki havainnointiharjoituksen hard core -punkin konsertista otsikolla ”HC Punk – nopea tie toiseuteen”. Muuten hyvä, mutta sain raportin kylkiäisenä C-kasetin, jota piti kuunnella, ainakin jonkin verran. Yritin, ettei musiikki vaikuttaisi alentavasti arvosanaan.

Intohimoa musiikkiin oli tarjolla myös opiskeluaikana, kun asuin samassa solukämpässä oikeustieteen opiskelijan Heikki Wuoriston ja biokemian opiskelija Juha Hurmeen kanssa. Juhasta tuli sitten myöhemmin kuuluisa kirjailija ja teatteriohjaaja, jota mm. tulisieluksi on tituleerattu. Tulisieluista oli jo biokemian opiskelijan suhtautuminen musiikkiin. Vain Bob Dylan, Beatles tai Tuomari Nurmio kelpasivat Juhalle. Itse kuuntelin viereisessä huoneessa aika eteerisiä progekappaleita, ja Juha antoi kyllä kuulua, että kärsimys oli sietämätöntä.

Toin soluasuntoon mukanani myös poikkihuilun, jolla hinkkasin samoja melodianpätkiä päivästä toiseen, eikä tämäkään ollut hyvä. Vaihdoin huilun 12-kieliseen akustiseen kitaraan, jolla säestin muutamaa osaamaani laulunpätkää. Välimme Juhan kanssa olivat koetuksella, mutta selvittiin siitä.

Hyviäkin muusikonalkuja oli tarjolla. Wuoriston Heikin kaveri, toinen oikeustieteen opiskelija Toijalasta, eli Vesa Sirkesalo kävi kämpällämme usein ja esitteli kerran pikkuveljensä Akin, joka toisin kuin me muut ihan oikeasti osasi soittaa ja laulaa.

Julkaisuja ja hankkeita

Tieteessä pitää tahkota julkaisuja, muuten vaipuu unholaan. Julkaisin joinakin vuosina tosi paljon, panostaen enemmän määrään kuin laatuun. Katso huviksesi: https://mattikamppinen.wordpress.com/publications/.

Muutama helmi julkaisujeni joukosta ansaitsee erityisen maininnan:

Hasse Karlssonin kanssa kirjoittamamme artikkeli “Biological psychiatry and reductionism: empirical findings and philosophy”, joka julkaistiin The British Journal of Psychiatry -journaalin pääkirjoituksena, on siinä mielessä erikoinen artikkeli, että se on ainakin tieteenfilosofisilta pääteeseiltään edelleen ajankohtainen, 30 vuotta julkaisun jälkeen. Monestakaan tieteellisestä artikkelista ei voi sanoa samaa. Tajunnan ja aivojen suhde, emergenssi ja monitasoinen materialistinen ontologia ovat kanssamme, tahdoimme sitä tai emme.

Samoissa maisemissa liikumme JP Jakosen kanssa artikkelissa ”Systems thinking, spirituality and Ken Wilber – Beyond New Age” (https://journal.fi/ar/article/view/67570), joka avaa kauniita maisemia monitasoiseen ja ihmeelliseen kokonaisuuksien ja osien todellisuuteen. Suomeksi samalla asialla ja yleistajuisemmin on kirjamme Kokonaisuuden näkemisen taito, joka on syystäkin loppuunmyyty (https://basambooks.fi/sivu/tuote/kokonaisuuden-nakemisen-taito/1785928 ).

Helmien lisäksi löytyy tieteellistä debattia ja kehnoja kirjoituksia, joita ei olisi kannattanut kirjoittaa. Mutta minne päätyvät tieteelliset julkaisut? Osa päätyy vertauskuvallisesti pitkospuiksi tieteen polun sillä pätkällä, josta aika on ajanut ohi – uutta pitkospuuta tehdään tulevaisuudessa. Osa ei kelpaa edes pitkospuiksi.

Suomen Akatemian rahoittamia tutkimushankkeita minulla oli kaiken kaikkiaan kahdeksan, mikä oli pitkään koko tiedekunnan ennätys. Aikansa kutakin.

Uskontotieteen tuotekehitysosasto

Olin vuosituhannen vaihteessa muutaman vuoden Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa, jossa oli tilaisuus kohdata merkittäviä ajattelijoita, kuten Pentti Malaska, Markku Wilenius, Anita Rubin ja Jari Kaivo-oja, muutaman mainitakseni. Professori Malaska palkkasi meidät neljä johtamaansa Akatemian rahoittamaan FUTU-hankkeeseen. Olin kovin kriittinen tulevaisuuden tutkimuksen filosofisiin lähtökohtiin ja menetelmiin nähden, joten Malaska totesi tovin kuunneltuaan, että hankkeelle muodostetaan johtoryhmä, jonka puheenjohtajana voisin toimia. Nerokas veto – näin kriittinen energiani kanavoituisi rakentavasti, hankkeen edistämiseen.

Kauppakorkeakoulu oli tuohon aikaan oma erillinen korkeakoulunsa, ja tapasin paljon innostavia professoreita ja tutkijoita, joille sidosryhmätyö ja tuotekehitys olivat keskeisiä tutkimuksen ajureita. Minulta kysyttiin usein, mitä tein aiemmin Turun yliopistossa, ja kehitin vastauksen: olin uskontotieteen lehtorina tuotekehitysosastolla, tekemässä erilaisista perinteen aineksista parempia ajattelun työkaluja. Itseään toteuttava ennustus, joka kirkastui viimeistään Kokonaisuuden näkemisen taito -kirjassa.

Yllätyksiä pitkässä suhteessa

Yliopisto on kompleksinen kokonaisuus, ja toisinaan hyvää tarkoittavat uudistukset päätyvät yllätyksiksi, joiden laannuttua ihmettelee, mitä oikein tapahtui, vaikka suhde olisi jo jatkunutkin kymmeniä vuosia.

Yksi tällainen yllätys oli Toimintakäsikirja, johon piti purkaa ja avata vuokaavioiksi kaikki silloisen kulttuurien tutkimuksen laitoksen kannalta keskeiset toiminnat, kuten perusopintojen opetus, tutkimus, päätöksenteko viransijaisten rekrytoinnissa, paloturvallisuus, tutkielmien hyväksyminen ja riskienhallinta, muutaman mainitakseni. Minä sain tehtäväkseni riskienhallinnan kirjoittamisen auki, ja vierähtihän siinä muutama työviikko. Lopulta laitoksen toimintakäsikirja valmistui, eikä siitä kuultu sen jälkeen mitään. Hienoa!

Toinen yllätys oli ”oppimistulos”, ruotsiksi inlärningsresultat, englanniksi learning outcome, joka piti sijoittaa ja avata kurssien yhteyteen, sisällön ja tavoitteiden lisäksi. Kollegat filosofiassa totesivat, että tässä on kurssin sisältö ja tavoitteena on sisällön ymmärtäminen ja oppimistuloksena – jos kaikki menee hyvin – on se, että opiskelija ymmärtää sisällön. Muutaman tuskaisen viikon tai kuukauden jälkeen ”oppimistulos” katosi sanastosta.

Yksinkertainen on kaunista, vähemmän on enemmän!

Nyt, ikuisesti, Turku

Turun yliopisto ja tietenkin Turku ovat tarjonneet juhlavat puitteet työuralle. Turun akateemisen historian alku sijoitetaankin Turun Akatemian perustamiseen, vuoteen 1640.

Samaan aikaan, kun 40-vuotinen työurani jatkuu yliopistolla, Turun kaupungin 800-vuotisjuhla on kulman takana ja keskustelua on käyty tuon historian alkamisesta eli siitä, milloin Turku on perustettu.

Tiedä häntä, mutta juhlavuoden tunnuslause ”Nyt, ikuisesti, Turku” onnistuu sisällyttämään kolmeen sanaan kaksi kronologista ansaa, joista jo kirkkoisä Augustinus varoitti: Ensinnäkin, nykyhetki on sen verran kapea paikka, ettei siihen mahdu ensimmäistäkään turkulaista. Ota mikä tahansa ajanjakso ja poista siitä kaikki nykyhetkeen kuulumattomat menneisyydet ja tulevaisuudet, niin jäljelle jää jotakin, jolla ei ole kestoa. Siellä ei juhlita. Toiseksi, ikuisuus jatkuu loputtomiin. Onko Turku olemassa vaikkapa 3 miljoonan tai 3 miljardin vuoden kuluttua? Kyl maar.

Kaikista maailman kaupungeista, jumaluusoppineita vilisevä ja arkkipiispan istuinta kaitseva Turku on se, jossa Augustinuksen varoituksia ei ole kuultu. Siksi meitä aikakäsitysten kulttuurisidonnaisuutta tutkineita etnokronografeja tarvitaan vastakin.

Kirjoittaja on uskontotieteen yliopistonlehtori.