Loma-Saksasta arki-Saksaksi – kun paikan funktio muuttuu 

Monipaikkaisessa elämässä eri paikoilla voi olla erilaisia funktioita. Yhdessä asutaan pysyvästi, toisessa vietetään lomia. Kun aikaisempi lomapaikka muuttuu asuinpaikaksi ja entisessä asuinpaikassa käydään vain lomilla, molemmat paikat hahmottuvat uudella tavalla. Kun muutto lisäksi on ylirajainen, prosessiin voi liittyä kulttuurisia törmäämisiä.

Vuosi sitten elokuussa muutin Suomesta Saksaan, kun saksalainen mieheni sai töitä entiseltä kotiseudultaan. Perheemme nykyinen kotikaupunki Düsseldorfin kupeessa oli meille ennestään tuttu, sillä olimme viettäneet täällä loma-aikoja osana monipaikkaista elämäämme. Arki täällä on kuitenkin erilaista kuin lomailu, ja toisaalta, minkä tahansa muutoksen jälkeen uusi sujuva arki joutuu etsimään uomaansa, paikasta riippumatta.  

Loman keveydestä arjen kiintopisteisiin 

Merkittävin arjen tuoma muutos kytkeytyy siihen, mitä paikassa tehdään ja miten sitä käytetään. Eletty tila muovautuu arjen kuvioissa eri tavoin kuin lomaa vietettäessä; meillä se on laajentunut alueellisesti ja samalla tihentynyt sisältäpäin. Tuttuun ympäristöön on ilmestynyt uusia kiintopisteitä ja reittejä, joita lomilla en tiedostanut olevankaan. Esimerkiksi läheinen naapurikaupunkimme tarkoitti meille aikaisemmin vain maauimalaa kesäkuumalla. Nyt liikkuminen siellä on päivittäistä koulun ja muun arkisen asioinnin vuoksi.  

Lomiin kuuluneet huolettomat kaupunkiretket Düsseldorfiin tai Esseniin ovat puolestaan jääneet vähiin, samoin yhteiset kävelyretket eväsreppujen kanssa lähiseutujen vaellusreiteillä. Sen sijaan olemme ajaneet lauantaisin ostoksille supermarketteihin ja rautakauppoihin. Eväsleivät taas ovat siirtyneet päivittäisiin koulureppuihin, sillä täällä ei ole maksutonta kouluruokailua kuten Suomessa. Vapaa-ajanvietteistä tärkeäksi perheemme teineille on noussut jalkapallo, jonka seuraaminen yhdessä kymmenientuhansien ihmisten kanssa stadionilla on oleellinen osa paikallisidentiteettiä.  

Loma-aikoina täällä käydessämme meillä oli tapana tavata tiettyjä ihmisiä, kuten sukulaisia, perhetuttuja ja mieheni opiskelukavereita. Nyt tämänkaltaiset kyläilyt ovat jääneet lähes kokonaan arjen pyörityksen jalkoihin. Sitä vastoin olemme tutustuneet vuoden aikana suureen joukkoon uusia ihmisiä, jotka liittyvät juuri arkeen – kouluun, töihin ja harrastuksiin. Vasta arjen toiminnot ovat tehneet heistä näkyviä, vaikka he olisivat asuneet lähiympäristössämme kaikki ne vuodet, jolloin kävimme täällä lomilla.  

Paikkojen välissä 

Kahden paikan uusi keskinäinen balanssi on myös vaikuttanut niiden välisiin matkoihin. Menopaluuliput laivalle Saksasta Suomeen vaikuttavat olevan kysytympiä ja kuin menopaluu välillä Suomi–Saksa. Tulimmekin kesällä Suomeen meille uutta reittiä Baltian läpi. Maina Latvia ja Viro ovat meille tuttuja, sillä olemme asuneet niistä molemmissa ja ne kuuluvat monipaikkaiseen palapeliimme. Kun nyt kesällä katsoin Baltiaa uudesta, saksansuuntaisesta näkökulmasta, Viron ja Latvian luonto ja ihmiset alkoivatkin vaikuttaa kovin samankaltaisilta kuin Suomessa. Kahden maan funktion muuttuminen oli samalla lähentänyt näitä kolmea pohjoista maata.  

Paikkojen väliin sijoittuu verkon välityksellä Suomeen tehtävä etätyö. Se muodostaa oman, periaatteessa paikoista riippumattoman kuplansa. Viimetalvisten verkkokurssien tuutorointi Turun avoimessa yliopistossa ei käytännössä poikennut millään tavalla aikaisemmasta ja jatkoi niin ollen tuttua arkea. Kuplan saattoi kuitenkin puhkaista jokin yhtäkkinen, fyysiseen paikkaan liittyvä tekijä, jolloin huomasinkin olevani Saksassa. Etätyö ei myöskään ole samanlaista, kun tietää, ettei pääse mukaan työyhteisön fyysisiin tapaamisiin. Mainittavaa on myös Suomeen tehtävän etätyön vaatima viranomaisbyrokratia Saksassa, jonka koin kuormittavaksi. 

Taputus vai koputus? 

Lomat ovat väliaikaisia, arki puolestaan jatkuvaa ja itseään toistavaa, intensiivistä ja täynnä aikatauluja ja velvollisuuksia. Kun lomailun keveys puuttuu, heijastuu se samalla kulttuurierojen kokemiseen: lomalla ne ovat asiaankuuluva, hetkellinen mauste, mutta niiden jatkuva kohtaaminen jokapäiväisessä elämässä vaatii tietoista sopeutumista. Hyväksymistä ja kotoutumista. 

Varsinkin alussa vastaan tuli tilanteita, joissa kaikki oli näennäisesti tuttua, mutta pienet seikat kiusallisesti osoittivat, että olen täällä vieras. Näennäisesti myös vaikutan kantasaksalaiselta, mutta olenkin maahanmuuttaja. Sekin tuo oman vivahteensa arjen kanssakäymisiin, kun minun oletetaan tietävän ja osaavan kulttuuriset toimintamallit. Esimerkiksi kun koulun vanhempainillassa kaikki muut koputtivat pöytää myönteisen reaktion merkiksi, minä tavasta tietämättömänä taputin käsiäni. Kuinka nololta se silloin tuntuikaan.  

Ironista kyllä, saksalaisen Lidlin elintarvikeliikkeeseen astuminen oli aluksi kuin tuulahdus Suomesta. Alkua pitemmälle en kuitenkaan päässyt, kun ero tuli selväksi: täällä ei paistopisteeltä tietenkään löydy karjalanpiirakoita. Myös kassat niin Lidlissä kuin muissakin kauppaketjuissa poikkeavat suomalaisista, mihin on vaikea tottua. Kassatapahtuma on hektinen performanssi, jossa sekä työntekijä että asiakas tekevät parhaansa ollakseen tehokkaita. Kassahenkilöt vetävät ostosten viivakoodit läpi hengästyttävän nopeasti, minkä jälkeen asiakas kerää ostoksensa lyhyeltä kassapöydältä takaisin kärryyn, etteivät ne putoaisi lattialle. Kerran asiasta kysyttyäni sain vastaukseksi, että kassalaite on ohjelmoitu mittaamaan työn vauhtia.  

Kun entinen elämä on piilotettu kaoottisesti muuttolaatikoihin, pienetkin vastoinkäymiset saavat helposti kokoansa suuremmat mittasuhteet. On kuitenkin korostettava, että oma maahanmuuttokokemukseni perustuu hyväosaisuuteen ja vapaaehtoisuuteen. On vaikea edes kuvitella niiden ihmisten ongelmia, jotka jättävät kotimaansa erilaisten kriisien vuoksi ja lähtevät pakolaisina kohti tuntematonta – ilman niitä muuttolaatikoita, jotka itse sain mukaani. Millä voimin he saavat rakennettua uuden arkensa vieraassa kulttuurissa? 

Eteenpäin, tietäen, ymmärtäen 

Kun Suomi nyt on lomamaa, sitä eivät enää määrittele arjen vaatimukset, vaan tunne vapaudesta ja vaihtelevassa määrin myös kaiho ja kaipuu. Karjalanpiirakat kauppojen paistopisteellä ovat nyt jotain erityistä. Myös eletty tila entisessä kotikaupungissamme Turussa paikkoineen, reitteineen ja merkityksineen on muuton myötä muovautunut uudelleen. Kävelymatkasta yliopistolle puuttuu kiire, mutta sen sijaan siihen on tullut ripaus muistojen tuomaa nostalgiaa. Toisaalta juuri monet entisen arjen kulkureiteistä ovat niitä, joille haluan lomallani palata. Ehkä uudessa kotimaassa rakentuva arki vaatii tuekseen muistojen tuomaa jatkuvuutta, vakautta ja turvaa? 

Irtautuminen entisestä ja sopeutuminen uuteen on jokaisella muuttajalla henkilökohtainen prosessi vaiheineen ja tunteineen, oli muutto sitten maansisäinen tai ylirajainen, ja uusi asuinpaikka ennestään tuttu tai täysin tuntematon. Omaa prosessiani kuvastaa saksalaisen kirjoittajan ja humanistin Goethen toteamus: ”ihminen näkee vain sen, mitä jo tietää ja ymmärtää”. Vuoden aikana olen oppinut näkemään, tietämään ja ymmärtämään enemmän. Aika tekee tehtävänsä ja arki löytää soljuvan uomansa eteenpäin.
 

Eija Schwartz  on Turun yliopiston etnologian väitöskirjatutkija, joka 16 paluumuuttajavuoden jälkeen on taas maastamuuttaja, maahanmuuttaja ja ulkosuomalainen.