Häpeän silmät

Saunan jälkeen isällä oli tapana ottaa meidät vuorotellen syliin ja pukea yövaatteisiin, höpötellen samalla hassuja. Olisimme me itsekin osanneet, mutta sanattomasta sopimuksesta pitkitimme näitä läheisyyden hetkiä vuosilla.

En tiedä olinko viisi vai kahdeksan, kun ensimmäisen kerran vetäydyin, että haluan itse. Isä päästi minut käsistään vähän surullisen näköisenä, mutta sanoi kuin olisin tehnyt jotain oikein: ”Pitäisihän minun jo antaa sinun itse.” Menin ja puin yksinäisyydessäni. Olin helpottunut. En voisi jäädä kiinni siitä kamalasta.

Se kamala ei ollut isässä. Se kamala oli minussa.

Olin aiemmin samalla viikolla katsonut kasvojani peilistä aivan läheltä. Ja silloin, kirkkaasti kuin silmilleni olisi asetettu mikroskoopin okulaarit, minä näin: Silmieni mustuaisaukkoja kiertävät kirjavat kehät olivat keskenään eripariset. Toisessa pihkanvaalea aines pirskoutui tähtimäiseksi, toisessa se möyrysi epätasaisena puurona, liikehti. Ja mitä kauemmin katsoin, sitä syvemmälle pupilli pakeni, ja paljasti tilaa rengaslihaksen ja säteittäisten supistajalihasten vallattomalle valoleikille. Elävän silmän yksilöllisyys näyttäytyi minulle virheenä. Olin epätäydellinen. Viallinen.

Hiljaa minussa alkoi vallata tilaa paljastumisen pelko, joka jännittyi liki tiedottomaksi refleksiksi vetäytyä tilanteista, joissa joku pääsisi niin lähelle, että voisi huomata. En keksinyt, miten muuten olisin voinut toimia, vaikka vaistomaisesti tajusin, että itsenäisyyseleeni vaikuttivat muulta kuin mitä olivat.

Isäkin kai luuli minun heränneen aikuistuvaan häveliäisyyteen. Mutta minä olin keksinyt häpeän silmät. Ja niiden läpi maailmaa oli katsottava yksin.

Helpotukseni alla surin salaa, että hän päästi minut niin helposti.

Lotta Laitinen on kirjallisuutta ja luovaa kirjallisuutta opiskeleva superisosisko ja kynienpureskelija.