Järjestyksen hämärillä juurilla

Valoa ja erityisesti sen määrän suurta kausittaista vaihtelua voidaan pitää pohjoisessa Suomessa erityisenä arkielämän olemisen ja toimimisen olosuhteena. Tuoreen pro gradu -työn tutkimuskohde on suomalaisten suhde valoon ja pimeyteen sekä kulttuurisen merkitysrakenteen läpäisevinä käsitteellisinä abstraktioina että kokemuksellisina ympäristöelementteinä. Tätä suhdetta lähestytään kirjallisesti tuotetun kokemuskerronnan analyysin avulla.

”Suomi on harhaan asuttu maa. Alakulon kansa ahmii suklaata ja rasvaa syyskuun alusta toukokuuhun asti.” Kirjailija Jari Tervon poleeminen sitaatti syyskuun Seura-lehdestä (8.9.2011) herättelee pohtimaan luonnonolosuhteiden vaikutusta jaettuun mentaliteettiin ja elämäntapaan. Metsä on klassinen suomalaisuuden tunnus, mutta arkisessa itsemäärittelyn retoriikassa sen tuntuisi haastavan pitkä, valoton talvi.

Olen gradussani hahmottanut suomalaisten suhdetta valoon ja pimeyteen analysoimalla niihin kytkeytyviä merkityksiä ja ottanut lähtökohdakseni sen, että näitä merkityksiä on mielekästä tulkita verbaalisesti välitettyjen henkilökohtaisten kokemusten avulla. Kahta primaariaineistoa hyödyntävä työ edustaa aiheeltaan paitsi kulttuuriseen merkityksenmuodostukseen ja arkielämän organisoitumiseen myös ihmisen eri aistein koettuun, elettyyn ympäristöön kohdistuvaa tutkimusta. Väljä kysymyksenasettelu antaa tilaa ilmiön monipuoliseen tematisointiin valon kulttuurihistoriallisesta merkityksestä modernin väitettyyn silmäkeskeisyyteen saakka.

Valo on osa habituaalista ympäristösuhdetta ja määrittää perustavalla tavalla kaikkea kokemustamme. Nina Sääskilahden mukaan valon ja hämärän kokemukset kuuluvat ”kulttuurin ja historian näkymättömään alueeseen”, jotka esikielellisinä ”olemisen hienovaraisina olosuhteina” ovat melkein kielen tavoittamattomissa. Valo on hajuun verrattava aistimuksellinen kvaliteetti, jonka merkityksellisyydestä ei tule puhua ainoastaan merkityksenannon vaan myös affektin käsitteen avulla.

Kieli pelkistää valon vivahteikkuuden osaksi kulttuurisen tietämyksen järjestelmää – tyypillisesti järjestyksen itsensä symboliksi. Valo on kehitystä ja järjestystä – Jari Lyytimäen mielestä konkreettisestikin oiva edistyksen mittari ja tässä suhteessa kenties meluun rinnastettavissa – joka paitsi avaa maailman mytologisessa kuvastossa, läpäisee valistuksen järjeksi sekularisoituneena myös tietämättömyyden pimeyden. Kokemus valosta eletyn ympäristön perustavana kudoksena tekee valosta myös omassa kulttuurissamme ymmärryksen, järjestyksen ja itse tiedon affektiivisen ja poliittisesti latautuneen metaforan, ja samalla visuaalisen modaliteetista hankalasti paettavan kielellisen troopin. Toisaalta valo ylläpitää nykypäivän luonnollistuneen keinovalon muodossa myös käytännössä yhteiskunnallista järjestystä ja sosiaalisten normien velvoittavuutta.

Esitän työssäni, kuinka pimeyden voi puolestaan nähdä rakentuvan yhdeksi modernin vastaiseksi kattokäsitteeksi. Se on latautunut vastakuva niille tunnuksille, jotka tyypillisesti nostetaan esiin länsimaisen moderniteetin (kiistanalaisiksi) leimoiksi: puhtaalle järjelle ja tiedolle, subjektin ja objektin erolle, näköaistille ja dominoivalle katseelle, maskuliiniselle prinsiipille, eheälle subjektille ja kiinteälle merkitykselle. Näin moniaalle artikuloituvana merkitsijänä pimeys on epäilemättä symbolisesti voimakas käsite, mutta se on puhutteleva myös elettynä tilana. Pimeys on freudilaisen kammottavan omaa maaperää – hämäryys luo asetelman kulttuurisen luokitusjärjestelmän epäkoherenssille – mutta saattaa lisäksi mahdollistaa sellaisen kokemuksen tyypin, jota voidaan psykoanalyysin käsitteistöllä luonnehtia regressiiviseksi. Pimeys on uhkaava, aistillisesti ”päällekäyvä” ympäristöelementti, tarkkaan ottaen välittömän ympäristön itsensä uhkaavuutta.

Antti Lindfors
Kirjoittaja on folkloristiikan ja uskontotieteen opiskelija, joka on vastikään viimeistellyt pro gradu -tutkielmansa ”Valon politiikkaa, pimeyden poetiikkaa. Suomalaisten pimeyskokemusten ja kertomusten etnografinen analyysi”.