Just the Good Ol’ Boys – Etelän musiikillinen representaatio yhdysvaltalaisissa elokuvissa

Alussa kuva on ylitarkentunut ja epäselvä. Kuullaan ainoastaan linnunlaulua, banjon viritystappia kiristämällä tehtyä vääristynyttä nousevaa klissandoa sekä korkeaa jännittynyttä huuliharppu-tremoloa. Kuva tarkentuu taaksepäin ja näkyviin avautuu varjoinen salaperäinen rämemaisema. Kamera lipuu hitaasti vettä pitkin, ja auringonsäteet kurkistelevat puiden lomasta. Kuvaan ilmestyy kultaisilla kirjaimilla elokuvan nimi: Gator Bait.

Chanky Chang -kokoonpanon (haitari, viulu, banjo, akustinen kitara ja huuliharppu) soittama, kolmijakoinen cajun-teemalaulu alkaa. Korkealla, honottavalla, puoliksi englannin- ja puoliksi ranskankielisellä laululla ilmennetään sekä miljöötä (Louisianan räme) että elokuvan päähenkilön cajun-taustaa. Puiden takaa ilmestyy veneellä punahiuksinen räsyiseen paitaan ja lyhyisiin farkkushorteisin pukeutunut nainen. Hän on ”kesyttämätön ja tappava” Desoree (Claudia Jennings), tarinan päähenkilö. Näin alkaa Ferd ja Beverly Sebastianin ohjaama Gator Bait -elokuva vuodelta 1974. Elokuva osoittaa musiikin keskeisen roolin mielikuvien ja vaikutelmien luomisessa Yhdysvaltain Etelää koskevissa ja sinne sijoittuvissa elokuvissa.

Musiikkitieteen HuK-tutkielmassani tarkastelen Etelän musiikillista representaatiota yhdysvaltalaisissa elokuvissa: miten musiikilla ilmennetään Etelää – aikaa, paikkaa ja ihmisiä? Tutkielmani keskeinen näkökulman tarjoaa nk. topos-teoria. Sen mukaan topokset ovat usein toistuvia vakioaiheita, joilla viitataan tiettyihin semanttisiin sisältöihin. Tarkastelen aineistoa myös audiovisuaalisen kulttuurintutkimuksen käyttämän kontekstualisen lähikuuntelun avulla: kuuntelen erilaisia topoksia – genrejä, tyylejä, soundeja sekä soittimia, jotka tavallisesti yhdistetään Etelään. Kuten Gator Baitin alusta ilmenee, vaikutelma Etelästä syntyy musiikin avulla jo elokuvan ensisekuntien aikana, vaikka kuva olisikin epätarkka.

Aineistona minulla on 1970-luvun Redneck Cinemaan luettavia elokuvia: viskin salapolttajien sekä Etelän punaniskasheriffien stereotyyppisiä representaatioita ns. B-elokuvissa. Näitä ovat mm. kulttielokuva Moonrunners (1975) sekä tosielämän sheriffi Buford Pusserin urotekoihin perustuva Walking Tall (1973), joiden lisäksi tarkastelen myös murhamysteeridraamaa Lone Staria. Olen kiinnostunut myös ajankuvan mallintamisesta sekä sukupuolten representaatioista Etelää kuvaavissa elokuvissa. Toivon, että tutkielmani auttaa osaltaan muistuttamaan tämän aliarvostetun genren olemassaolosta.

Olli Lehtonen
toisen vuoden musiikkitieteen opiskelija