Laivuriperheen kirjeenvaihto ja kirjeenvaihdon kulttuuri 1800-luvun maaseudulla
Miten 1800-luvun maaseudun asukkaat kirjoittivat omasta elämästään ja yhteisöstään? Kustavilaisen Janssonin perheen kirjeissä avautuvat jokapäiväisen elämän järjestelyt, moninaiset sosiaaliset verkostot sekä lastensa kouluttamiseksi ponnistelevan perheen toiveet, tavoitteet ja pettymykset.
Jo paljon ennen kansakoululaitoksen syntyä lukuisat suomalaiset opettelivat kirjoittamaan käymättä koulua, vanhempien, naapureiden tai epävirallisten opettajien opastuksella, ja käyttivät taitoaan aktiivisesti. Itseoppineiden kirjoittajien tutkimus on 1900-luvun lopulta, Suomessa erityisesti 2000-luvun alusta, luonut uutta näkökulmaa tavallisten, julkisen elämän ulkopuolella toimivien ihmisten arjen, ajatusmaailman ja kirjoittamisen tapojen ja merkitysten tutkimukseen.
Talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja hänen vaimonsa Wilhelmina Janssonin koulutielle lähetetyille pojilleen kirjoittamat kirjeet 1860- ja 1870-luvuilta kertovat siitä, minkälaisia mahdollisuuksia sääty-yhteiskunnan murtuminen avasi ja minkälaisia taloudellisia ja sosiaalisia resursseja säätykierron toteuttamiseen saattoi käyttää. Yhden perheen elämän lisäksi kirjeet kuvaavat talonpoikaispurjehduksen värittämää saaristolaisyhteisöä, sen sosiaalisia suhteita ja epävirallista tiedonvälitystä. Kirjeiden kautta voi tarkastella myös laajemmin kirjoittamisen funktioita ja merkityksiä sekä kirjeenvaihdon kulttuurin omaksumista ja eteenpäin välittymistä suomalaisella maaseudulla.
Kirjeitä tarkastellaan egodokumentteina, historian lähteinä, joissa ihmiset kertovat itse omasta elämästään ja ajatuksistaan. Hollantilaisen historioitsija Jacques Presserin egodokumentti-termi käsittää kirjeiden lisäksi omaelämäkerrat, muistelmat ja päiväkirjat. Näkökulma yhdistää historiantutkimukseen mm. kirjallisuustieteen käsitteitä. Yhden perhekirjeenvaihdon kautta on tarkasteltu niitä mahdollisuuksia ja rajoituksia, joita yksityisen kirjeenvaihdon käyttämisellä on historiallisen tutkimuksen lähteenä. Kun kyseessä ovat itseoppineet maaseudun asukkaat ja tässä tapauksessa myös kaksikielinen perhekirjeenvaihto, haasteiksi nousevat sekä kirjeiden omintakeinen kieli ja vaikealukuisuus että arkistoissa säilyneen aineiston fragmentaarisuus. Kirjeissä on myös kiinnostavia sisällöllisiä aukkoja: ne vaikenevat molemmille osapuolille itsestään selvistä asioista, joita kumpikaan ei pidä tarpeellisena käsitellä. Janssonin perhekirjeissä mm. naisten työ jää kokonaan pimentoon, vaikka perheen äiti on keskeinen kirjoittaja. Tunnekirjoittaminen ja kasvatus jää kirjeenvaihdossa äidin tehtäväksi, kun taas isän teksti kiinnittyy faktoihin ja tapahtumiin.
Kirsi Keravuori on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran biografiakeskuksen toimituspäällikkö ja Suomen historian jatko-opiskelija.
Suomen historian alaan kuuluva lisensiaatintutkimus ”Itseoppineet kirjoittajat, kirjeenvaihdon kulttuuri ja kirjeet egodokumentteina. Tutkimus Janssonin laivuriperheen kirjeenvaihdosta 1860- ja 1870-luvulla” on luettavissa Turun yliopiston julkaisuarkistossa.