Lapsipiikojen muistoja työstä ja palveluspaikoista 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa
Vuosisadan vaihteessa piioiksi lähdettiin nuorena. 1960- ja 1970-luvuilla lapsuuttaan muistelleiden piikojen kertomuksissa korostuu raskas työ ja huono kohtelu. Joskus hyviäkin muistoja oli.
Vuosisadan vaihteen Suomessa moni lapsi joutui lähtemään piiaksi jo alle 15-vuotiaana. Tarkastelen kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmassani muistitietoaineiston pohjalta sitä, miten entiset lapsipiiat muistelivat lapsuutensa työntekoa sekä toisaalta palvelupaikassa oloa ja isäntäväen kohtelua.
Muistelijat olivat syntyneet köyhään ja talonpoikaiseen maahan, mutta muisteluajankohtana 1960- ja 1970-luvuilla Suomi oli vaurastunut, teollistunut ja kaupungistunut hyvinvointivaltio. Lapsuuden kokemuksia muisteltiin näiden yhteiskunnallisten ja rakenteellisten muutosten kontekstissa, ja omaa lapsuutta peilattiin muisteluhetken oloihin.
Lapsipiikojen raskas työ
Muistoissa korostui usein työn määrä ja kovuus. Työpäivät olivat pitkiä ja työ oli usein fyysisesti raskasta ja vastuullista. Toisinaan sitä oli enemmän kuin ehdittiin tai kyettiin tekemään. Työstä saatiin kuitenkin myös onnistumisen kokemuksia, ja omia taitoja muisteltiin ylpeydellä. Usein muistoja sävytti kuitenkin lähinnä suru, haikeus ja katkeruuskin vaikeasta nuoruudesta. Työnteko oli monesti esteenä koulunkäynnille, mistä kertojat olivat pahoillaan.
Työnteon tunnistettiin kuitenkin poikineen myös hyviä asioita: se opetti pärjäämään omillaan. Muistelijoita huojensi se, että muisteluhetkellä asiat olivat vihdoin paremmin. Elämä oli helpompaa, ja yhteiskunnallisista olosuhteista, kuten sosiaalietuuksista, oltiin hyvillään.
Lapsipiikana perheessä
Patriarkaalisessa perhejärjestyksessä lapsipiiat olivat perhehierarkian alimmalla tasolla. Joissain taloissa piikaa pidettiin jopa nälässä, ja häntä saatettiin myös kurittaa fyysisesti. Kohtelu oli yleisesti välinpitämätöntä ja eriarvoista suhteessa talon muuhun väkeen, mikä loukkasi lapsipiikoja. Lapsipiikojen karu kohtelu korostui entisestään muistelijoiden verratessa omaa lapsuuttaan 1960- ja 1970-lukujen lapsuuteen, jota luonnehti etenkin lasten yhteiskunnallisen suojelun lisääntyminen.
Toisaalta muisteluissa esiintyi hyviäkin emäntiä ja isäntiä. Lapsipiiat saattoivat saada neuvoja ja ohjeita, ja välit olivat toisinaan lämpimät, jopa leikkisät. Joskus isäntäväki antoi lapsipiioille lisäpalkkioita, joiden merkitys korostui niukoissa olosuhteissa. Yleensä isäntäväkeä muisteltiin kuitenkin enemmän negatiivisesti.
Muistojen moninaisuudessa heijastuu lapsipiikojen olojen turvattomuus, mutta myös muistelijoiden halu kertoa kokemuksistaan jälkipolville.
Kirjoittaja on valmistunut keväällä 2021 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta. Hänen pro gradu -tutkielmansa palkittiin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran gradupalkinnolla helmikuussa 2022. Pro gradu -tutkielmaan voi tutustua osoitteessa: https://www.utupub.fi/handle/10024/151228.