Maahisia on olemassa!
Haastattelija napsauttaa nauhurin päälle. ”Onko täällä päin kerrottu jotakin maahisista?” Haastateltava alkaa vakavaan sävyyn kertoa, miten oli pari vuotta sitten tunturissa kulkiessaan eksynyt maahisten asuntoon ja vähän jutustellutkin vanhan maahisäijän kanssa. Haastattelija innostuu. Nyt saadaan talteen kuvaus aidosta yliluonnollisesta elämyksestä! Mutta onko kertoja sittenkään ihan tosissaan?
Olen väitöskirjassani käsitellyt uskomisen ja kertomisen monimutkaista suhdetta tenonsaamelaisessa ympäristössä. Maahiset, staalot, kummitukset sekä äpärät ja muut vainajaolennot ovat yliluonnollisia toimijoita kertomuksissa, joissa Tenojoen rantakylien asukkaat kuvaavat omia ja tuntemiensa ihmisten epätavallisia kokemuksia. Kertomuksista heijastuu vanhan saamelaisen kansanuskon salaperäinen ja pelottavakin maailma. Toisaalta niistä välittyy myös modernin yhteiskunnan skeptinen suhtautuminen yliluonnollisiin ilmiöihin. Näennäisesti vakavan kerronnan taakse kätkeytyy usein hienovarainen viesti: vain herkkäuskoiset ja höynäytettävät nielevät tämän jutun. Ulkopuoliselta, paikallista kerronnan perinnettä tuntemattomalta tällaiset vihjeet jäävät helposti huomaamatta.
Pienessä kyläyhteisössä ja perheiden sisälläkin suhtautumistavat yliluonnollisiin aiheisiin vaihtelevat. Sen, mitä yksi pitää ehdottomasti yliluonnollisen olennon kohtaamisena, toinen selittää luonnonilmiöllä ja kolmas leimaa uneksi tai aistiharhaksi. Eri olentojen uskottavuus on erilaista ja vakavimmin suhtaudutaan vainajiin, jotka ovat näyttäytyneet eläville tunnistettavassa elinaikaisessa hahmossaan tai muulla tavoin ilmaisseet olemassaolonsa. Ylipäänsä uskominen yliluonnolliseen on asteittaista ja yksilö- ja tilannekohtaisesti vaihtelevaa.
Yliluonnollisesta kertominen ei ole sama asia kuin siihen uskominen; ilmiöiden todenperäisyyden vakuuttamisen ohella kertomuksilla on monia muita käyttötapoja ja -tarkoituksia. Kertomukset tunnettujen ihmisten yliluonnollisista elämyksistä ovat yksi väylä kommentoida yhteisön sosiaalisia suhteita ja arvioida sen jäsenten ominaisuuksia. Yliluonnolliset aiheet myös kiihottavat mielikuvitusta ja niiden avulla voidaan sopivissa tilanteissa luoda pelonsekaista tunnelmaa. Siksi ne ovat erityisen sopivaa ainesta hyvien jutunkertojien esityksille. Osa elämyksiä kuvaavista kertomuksista paljastuukin kertojien luomuksiksi, joissa on taitavasti käytetty hyväksi kansanuskon aiheita. Maahisia on siis olemassa, joidenkin mielestä siellä tunturissakin, mutta varmuudella ainakin taitavien kertojien mielessä ja kertomuksissa!
Kirjoittaja on yliopisto-opettaja folkloristiikan oppiaineessa.
Folkloristiikan alaan kuuluvan väitöskirjatutkimus ”Minä melkein uskon”. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä (Annales Universitatis Turkuensis C 338, 2012) löytyy täältä.