Minä ♥ Esko

Minä rakastan hänen mustaa nenäänsä, joka on välillä kylmä ja välillä märkä. Se päästelee outoja ääniä ja tuntee minun tuoksuni kaukaakin. Rakastan hänen tummia silmiään, joissa aina tuntuu olevan pienoinen surumielisyyden häivähdys, mutta aina hän katsoo minua uskollisuutta ja rakkautta uhkuen. Hänen täydellinen uskonsa minuun saa sydämeni sykähtämään. Hänen pieni vaaleanpunainen kielensä pyrkii esille korjaamaan mustien karvojen paikkaa, jotka päättäväisesti pyrkivät suuhun. Kieli on todella pitkä ja kun hän joskus nuolee käsivarttani, se on äärimmäisen pehmeä – se on kuin kevyt kesäsade ihollani! Kun hän nuolee käsivarttani, hän katsoo minuun kuin kertoen kuinka paljon hän minua rakastaa. Hänen isot, mustat ja karvaiset korvansa litistyvät nautinnosta niskaa vasten kun rapsutan häntä hännänjuuresta. Ne nousevat pystyyn kun lausun hänen nimensä. Joskus ne kääntyvät päälaelle nurinpäin ja näkee kuinka karvaiset ne ovat sisältäkin. Sitä ihmettelee miten hän koskaan kuulee mitään. Hänen partansa on tuuhea ja muodokas. Se on pidempi edestä kuin takaa ja antaa hänelle aristokraattisen profiilin. Hänellä on todella karkea karva ja se pysyy helposti muodossaan. Sitä on silti mukava silittää. Joskus siitä tarttuu seikkailun murusia kämmeneen.

Hänen silmänsä ovat joskus etuhiusten peitossa. Joskus silitän ne otsalle ja se saa hänet näyttämään todella pentumaiselta ja viattomalta. Ja joskus hän saakin minut lankaan. Ei hän kuitenkaan aina viaton ole! Joskus hänen kielensä roikkuu ulkona ja hän nauraa. Silloin hän näyttää valkoiset naskalinsa. Niillä hän nakertaa hirven selkänikaman ja pahalta haisevan makkaran. Joskus hänen partansa tuoksuukin melkein kuolemalle, mutta joskus taas ihanuuksille: raikkaalle lumisateelle, tuoreelle nurmelle ja joskus kermakakulle, jonka saatoin joskus unohtaa olohuoneen pöydälle.