Paluu kentälle

Kenttätyö on tärkeä työväline etnologeille ja siitä on kirjoitettu paljon. Paluusta kentälle on kirjoitettu paljon vähemmän. Hyödynsin kesäkuisen Kazanin seminaarin käymällä marilaisessa tutkimuskylässäni. Paluu sinne oli vaatinut useita puhelinsoittoja entiseltä marin opettajaltani Larissalta.

Pääsin matkaan minulle aiemmin tuntemattomien kyläläisten kyydissä.

Matka kulki ensin perjantain ruuhkassa, joka näytti siltä kuin kaikki muutkin olisivat matkalla datshalle tai maalle. Tien varressa vuorottelivat pikkukylät ja vanhat kolhoosit. Joissakin kylissä moskeijan minareetti kurkotti kohti taivaita, joissakin ohitimme ortodoksikirkon tai uhrilehdon. Talot jäivät koristeellisten porttien taakse, pihoilla näkyi eläimiä, siellä täällä ihmisiä palaamassa kotiin, kuka pyörällä, kuka kävellen.

Untsho näytti siltä kuin en olisi sieltä koskaan lähtenytkään. Parin tunnin matkan jälkeen ajoimme kylän keskusaukion, kauppojen, kirjaston ja kylähallinnon ohi erään kauniisti koristellun talon eteen, jossa toinen matkustajista, Kazanissa opiskeleva poika avasi portin ja sanoi: ”tässä se nyt on, minun koti”. Olimme saapuneet Nadjan taloon, jossa myös minun oli tarkoitus yöpyä.

Talon uuni oli lämmitetty, keittiön pöytä katettu ja kylässä oli vielä naapurin Marina. Sauna oli lämmin, joten teen ja pöydässä olevien blinin ja piirakoiden jälkeen pääsin saunaan. Kaikki maistui niin tutulta ja herkulliselta.

Sain valita nukkuisinko kuumaksi lämmitetyssä pirtissä vaiko eteisen kesähuoneessa. Valitsin kesähuoneen, johon emäntä olikin jo pedannut minulle vuoteen. Aamulla heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, sillä pihamaalla piti kukko kanoineen ääntä. Aamiaisella kuulin, että emäntä ja isäntä olivat näin kesäaikaan nousseet jo neljältä, sillä lehmät piti lypsää ennen kuin ne päästettiin paimeneen.

Aamiaisen jälkeen lähdin tapaamaan entisiä haastateltaviani. Talot näyttivät siltä kuin aika olisi todella pysähtynyt; sama siisteys, samat huonekalut, samanlainen aamiainen kuin aiemmin. Osaa taloista oli korjattu ja muutamista näki, miten raha liikkui. Kaikkia ei voinut sanoa kauniiksi, sillä taloja laajennettaessa ne olivat kadottaneet mittasuhteensa. Osassa portti, ovet ja ikkunat olivat kauniisti koristeltuja, joitakin ”kaunistivat” satelliittilautaset. Myös internet toimi kylässä. Kännykkähän toimi siellä jo kymmenen vuotta sitten.

Tämä vierailu kaikessa lyhykäisyydessään oli hieno osoitus Venäjällä toimivien verkostojen voimasta. Tunsin entuudestaan osan kyläläisistä ja Larissan, joka taas puolestaan tunsi minut majoittaneen Nadjan. Vaikken ollut häntä tavannutkaan, niin tunsin olevani hänen luonaan kuin kotona.

Vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut aikaa, niin vierailu ei ollut unohtunut kyläläisiltä, jotka yhä muistivat opiskelijamme nimiä myöden. Yhteiset hetket muistuivat mieleen katsomistamme valokuvista ja muisteluista, joita vuodet eivät olleet vieneet mennessään. Tällaista etnologien kokemaa ystävyyttä voi muistella ja se osaltaan kannustaa palaamaan kentälle.

Helena Ruotsala on kansatieteen professori, joka oli 2000-luvun alussa kenttätöissä Untshossa Marinmaalla. Kahtena kesänä mukana oli myös ryhmä Turun yliopiston kansatieteen opiskelijoita.