Paluumuuttaja mahdollisen äärellä

Palasin elokuun alussa kokopäivätyöhön kotiyliopistooni Turkuun: toimin lukuvuoden 2014–2015 yleisen kirjallisuustieteen professorina ja historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen varajohtajana, ja olen työstävapaana yliopistonlehtorin tehtävästä. Sitä ennen toimin kaksi ja puoli vuotta osa-aikaisena professorina Tampereen yliopistossa. Paluu Turkuun tuntuu kotiinpaluulta, mutta oli myös arvokas kokemus nähdä välillä toisen yliopiston käytäntöjä ja toimintatapoja. Ehkä jokaisen tutkijan olisi hyvä lähteä jossain vaiheessa muualle – myös siksi, että kaukana käytyään näkee paremmin lähelle.

Tampereella oltuani näen aiempaa selvemmin laitoksemme erityisyyden. Taiteentutkijana arvostan erityisesti sitä, että meillä on Suomen laajin ja monipuolisin taiteiden tutkimuksen oppiaineiden kokonaisuus, johon näitä lähellä oleva kulttuurihistoria tuo vielä oman ulottuvuutensa. Laitoksellamme tehdään niin kansallisesti kuin kansainvälisesti omaleimaista historiatietoista kulttuurin ja taiteiden tutkimusta. Eikä sekään ole vähäpätöistä, että olemme osa suurta, monialaista humanistista tiedekuntaa; se on sivistysyliopiston ydin, eikä kovin monella maamme yliopistolla ole sellaista.

Yksi laitoksemme erityisvahvuus on kokemuksellisuuden, kerronnallisuuden ja kulttuurisen muistin tutkimus. On ollut hienoa olla mukana vahvistamassa tätä vahvuusaluetta tutkimuskeskus SELMAn (Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory) kautta. Vedän keskusta kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen kanssa, ja sen toiminnassa on mukana monipuolinen – laaja ja kasvava – tutkijajoukko. Keskuksen ensimmäisessä tutkimuspäivässä oli innostunut tunnelma, ja monet siellä syntyneet ideat odottavat nyt toteutumistaan. Keskuksen pyrkimyksiin kuuluvat mm. taiteiden ja tieteiden vuoropuhelun edistäminen ja aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen.

Humanististen tieteiden yhteiskunnallinen rooli ei saisi rajoittua välineellisen järjenkäytön palvelemiseen – kuten ”talouskasvun vauhdittamiseen” – vaan niissä tulisi olla kyse sen pohtimisesta, minkä päämäärien mukaan ylipäätään haluamme kehittää yhteiskuntaa. Tähän liittyen niiden ei tulisi tutkia vain sitä, mitä on; niiden tulisi myös kysyä, mitä voisi olla. Kuten juuri 100 vuotta täyttänyt tieteidenvälisen kertomuksen tutkimuksen pioneeri Jerome Bruner toteaa, myös opettamisessa olennaisinta on maailman avaaminen opiskelijoille siten, että heidän käsityksensä siitä, mikä on mahdollista, avartuu. Humanistisilla aloilla tämä on erityisen keskeistä, koska niissä on kyse nimenomaan erilaisten ihmisenä olemisen tapojen – menneiden, nykyisten ja tulevien – tutkimisesta. Omissa tutkimuksissani pohdin parhaillaan juuri mahdollisen problematiikkaa – sitä, miten kirjallisuus voi kultivoida kerronnallista mielikuvitustamme ja sitä kautta laajentaa mahdollisen tajuamme.

Hanna Meretoja toimii yleisen kirjallisuustieteen professorina ja historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen varajohtajana (2014–2015). Lisää SELMA-keskuksesta Maarit Leskelä-Kärjen kirjoituksessa Tarinat muutoksen voimavarana.