Saganin rikos

Francoise Sagan, ranskalainen kirjailijatar ja James Deanin naispuoliseksi vastineeksi mainittu pariisilaisikoni kirjoitti jossain railakkaan elämänsä sivussa kekseliäitä sanoja: ”Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin bussissa.” Saganille pätäkässä oli kai kyse juuri siitä, mitä rahalla saa, ja millaisella hevosella pääsee.

Kai minäkin siksi kulutin rahaa niin paljon. Palelin mieluummin Benchin kuin Lidlin takissa, hankin vaivaisenluun mieluummin Pradan kuin halvimman nuorisomerkin korkokengissä. Siksi kai söin mahani kipeäksi mieluummin sveitsiläisen Lindtin suklaapupuilla kuin Pirkan taloussuklaalla. Kärvensin ihoni mieluummin maksamalla hurjan hintaista kuukausikorttia kiiltävälle kuntosalille kuin poikkeamalla kulmasolariumissa vitosella.

Ja sitten kun ääni sisällä sielussa soitti repeatilla putoavien seteleiden ohutta rapinaa, vaiensin sen ajattelemalla miten elämä on lyhyt. Miettimällä tiukasti, miten hyvä kuluttajakin olin, miten syöksylaskussa oleva maan talous minunlaisiani kiitti.

Kaksi kertaa romahdin. Ensimmäisen kerran proosallisesti Citymarketissa. Ladoin niitä vähän kalliimpia tuotteita liukuhihnalle toinen toisensa perään, ja loppusumma teki aika tarkalleen sen verran kuin minulle oli sinä aamuna maksettu palkkaa. Kuukauden kesäjobi puhelinmyyjänä, siisti sisätyö, jota vihasin koko sydämestäni. Ja korvaus läpikäydystä kidutuksesta kului tuotteisiin, joita jouduin ihmettelemään kotona. Tänä päivänäkään en saa päähäni, mitä olin ajatellut tehdä tervanhajuisella löylytuoksulla tai neljillä erivärisillä sisätossuilla.

Eikä tuo ollut lainkaan ensimmäinen kerta, kun kotona kasseja purkaessani vasta tajusin, mihin olin rahani käyttänyt. Mutta se oli ensimmäinen kerta jona sain paniikkikohtauksen kaikesta rahan haaskaamisesta, repivän mutta ulospäin näkymättömän pahan olon tunteen, jota kesti pitkälle seuraavaan päivään.

Toinen romahdus oli pahempi, äänekkäämpi ja kiusallisempi. Olin valvonut kaksi yötä ja kyllästynyt yrittämään unta. Oli myös kuun neljäs, opintotukipäivä, ja päätin ilahduttaa itseäni vain jollain pienellä. Päädyin sitten matkustamaan bussilla lähialueen suurimpaan kauppakeskukseen, koska minulla ei ollut vielä Jaguaria, jolla matkan olisi saanut taitettua. Tiger of Swedenin neule minulla kuitenkin oli.

Bussi vei minut perille, ja päästin valloilleen sen sisälläni asuvan tuhlaripaholaisen, jota pelkäsin melkein yhtä paljon kuin kuolemaa. Kauppa kaupalta seteleinä nostettu opintotuki kun poltti taskuissa yhä enemmän. Ja kun vihdoin kolmen tunnin kuluttua ymmärsin lähteä kotia kohti, minulla oli hirvittävästi kannettavaa. Noin viidentoista eri liikkeen erivärisiä pusseja, tai pikemmin säkkejä, niin täyteen ne olin ostanut. Maan talous ehkä kiitti, psyykeeni ei.

Päästyäni ostoskeskuksen tuulikaappiin, kulutettu raha sai sisun valahtamaan nilkkoihin ja alemmaksikin. Romahdin polvilleni, ja kassit levisivät ympyrän muotoiseksi muuriksi ympärilleni. Ja siinä niiden ympäröimänä minä itkin kuin vauva yössä, hillittömästi, yksin ja peloissani.

Vartijat tulivat tietysti paikalle, ja kauppakeskusteinit tuijottivat ja halveksivat minkä kerkesivät. Minun luultiin tietysti varastaneen yhtä ja toista, kun kaksi rotevaa miestä talutti minut välissään vartijoiden toimistoon keräilemään itseäni. Toimistossa, joka ei ollut koppia kummempi, minä nyyhkytin komeamman vartija-ammattilaisen olkaa vasten. Uikutin surusta sekaisin, miten olin taas kerran ilman rahaa vain yhden päivän kestäneen ostoshekumoinnin takia. Ja millä minä vuokrankin maksaisin nyt.

Mies ymmärsi tai oli ymmärtävinään, ja neuvoi minua yksinkertaisesti palauttamaan kaiken paitsi ne alevaatteet, joita palautusoikeus ei koskenut. Viisas mies. Nyökyttelin ja sanoin tekeväni juuri niin kuin hän ehdotti. Sitten lähdin matkoihini nöyränä ja huolenpidosta kiitellen, aiheuttamaani vaivaa anteeksi pyydellen.

Ja menin suoraa päätä kotiin. Enkä seuraavanakaan päivänä palauttanut yhtään mitään yhtään mihinkään. Jälleen vain ihmettelin, miksi olin ostanut pussillisen sydämenmuotoisia, kirsikanhajuisia kylpykuulia, vaikkei minulla ollut ammetta ja kirsikoistakaan en ollut ikinä pitänyt.

Tuli sitten se päivä, syyskuun kahdeskymmenesviides vuonna 2004, jona oivalsin. Francoisella oli rahaa jota käyttää, Francoise kirjoitti hienoja kirjoja ja tapaili rikkaita miehiä. Minulla oli opintotuki, opintolainaa kolmetoistatuhatta, minä kirjoitin päiväkirjaa, ja ainoa saatavilla oleva mies oli velkaantunut ja juopotteluun taipuva seinänaapurini. Francoisella oli varaa itkeä Jaguarissa, minulla ei ollut varaa itkeä edes bussissa.

Mielestäni Francoise olisi voinut vähän varoa sanojaan. Suistaa nyt yhdellä virkkeellä nuori ihminen vararikon partaalle. Halusin kirjoittaa hänelle kirjeen, ja käytin sitten vielä hiukan rahaa kansalaisopiston ranskankurssiin. Kurssin arvosanani oli tyydyttävä, ja sain googlen avustamana kirjoitettua puoli sivua tekstiä, joka varmasti laittaisi Saganin kiemurtelemaan syyllisyydestä.

Sitten tulin ajatelleeksi, että Francoisehan oli jo aika vanha, oman mummoni ikäpolvea. Saisiko hän viimeisiksi elinvuosikseen liian suuren ristin kannettavakseen, jos lähettäisin syytöskirjeeni? Toisaalta, itsepä hän oli sanoistaan vastuussa. Päätin lähettää kirjeen, olihan sitä varten uhrattu niin useita keskiviikkoiltoja Arbiksen kovilla koulunpenkeillä, ja kyllä minut konkurssiin suistanut nainen nyt saisi vastuunsa vihdoin kantaa.

Kun olin lähettänyt kirjatun kirjeen Honfleuriin, palasin kotiin, ja avasin koneellani Francoisesta kertovan wikipediasivun tarkistaakseni, oliko mahdollista että mummoni ja Franin syntymävuosi oli sama. Ja olihan se, tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäviisi. Mutta sivulla luki myös kuolinpäivä. Francoise oli saanut jo rangaistuksensa: hän oli kuollut keuhkoveritulppaan edellisenä päivänä, kahdeskymmenesneljäs syyskuuta vuonna 2004.

Linda Skogström