Sirpaleita

Helmikuu 2018

On yö ja istun viininpunaisen Toyotan pelkääjänpaikalla. Takana on 408 kilometriä, edessä enää kuusi. Kapealla maantiellä on korkeat jääurat, joiden sisällä on pysyttävä, jos ei mieli ajautua lumipenkkaan. Ajamme ohi tutun kalanjalostamon ja tiedän, että sen jälkeen tuleva mutka on liiankin tuttu. Autoa ajava kihlattuni tietää sen myös. Hän vaihtaa vaihteen pienemmälle.

”Mä laitan nyt silmät kiinni. Sano kun ollaan turvassa.”

Suljen silmäni, vatsanpohjaani kouraisee ja tahtomattani palaan muistoissani samaan paikkaan vuosia aiemmin.

Joulukuu 2014

Lumi putoaa taivaalta raskaana verhona eteeni. Olen matkalla kotiin lukion pikkujouluista, ja pidän ratista huolettomasti kiinni, vaikka viime yö tuntuu vaimeana jyskytyksenä ohimoillani. Tie on tuttu, ja minulla on uudet talvirenkaat, upouudet, jotka isä on asentanut eilisiltana. Uusilla talvirenkailla ei hidastella, vaikka ajokortti on vielä pelkkä paperilappu, ja jäistä tietä peittää liukas lumikerros.

Ajan tuttuun mutkaan, ja silloin auto alkaa viettää vastaantulevien kaistalle. Radiossa laulaa Ismo Alanko, kun sydämeni nousee kurkkuun, ja sormeni kääntävät paniikinomaisesti rattia oikealle. Luulen onnistuneeni, mutta yhtäkkiä auto tekee rajun syöksyn ulos tieltä ja tuntuu lähtevän lentoon. Lennän ilmassa ja aika pysähtyy, auto jää roikkumaan ilmaan sekunniksi, joka tuntuu ikuisuudelta.

Sitten rysähdyksiä, sitten sirpaleita. Auto pomppii jäisellä pellolla renkailta katolleen ja takaisin kuin trampoliinilla, ja tuntuu ettei se lopu koskaan. Lopulta kaikki kuitenkin pysähtyy.

Istun rusentuneessa autossa, ja Ismo Alanko laulaa edelleen radiossa. Autossa leijuu outo, metallinen haju, johon edelleen joskus herään, vaikka olen haistanut sen vain kerran elämässäni. En tiedä, näenkö unta, olenko kuollut, vai voiko tämä muka tapahtua oikeasti, juuri minulle, juuri nyt, vaikka minulla on uudet talvirenkaat, jotka isä on juuri eilen asentanut.

Lumi jatkaa putoamistaan, Ismo Alanko jatkaa lauluaan, mutta minä olen jähmettynyt paikoilleni, enkä tiedä kuinka noustaan.

Helmikuu 2018

Vauhtia on korkeintaan 40 kilometriä tunnissa sallitun kahdeksankymmenen sijaan, mutta sydämeni hakkaa silti kuin sotarumpu. Puristan silmiäni kiinni ja yritän olla palaamatta takaisin rusentuneeseen Volkswagen Poloon.

”Voit avata, ollaan turvassa.”

Auton pitkät valot valaisevat taas suoraa tietä. Hengitykseni alkaa pikkuhiljaa tasaantua.

Emma Röntynen on uskontotieteen fuksi, joka opiskelee sivuaineenaan muun muassa luovaa kirjoittamista.