Sutelarum

Tapasin paholaisen yliopistolla. Se työnsi kaksihaaraisen kielensä korvaani ja sihisi taivaallisesti niin, että aivokuoreni värisi ja sai maiseman sulamaan ääriviivoiltaan toistensa sisään eksyväksi värikkääksi paratiisiksi. Yhtä herkullista omenaa en saisi koskaan maistaa. Sen kiilto sai huuleni kostumaan ja minun oli pakko nuolla sitä kuin sulavaa mehujääpuikkoa. Mutta ennen kuin saisin puraista tuota mehukasta herkkupalaa, minun olisi luvattava sieluni paholaiselle. – Ja mitäs herra Saatanan sopimuspaperissa lukee pikkupräntillä? kysyin omenankuvat laajentuneissa pupilleissani vilkkuen. – Vain ssssssielusssssii, ei mitään muuta, ei mitään muuta, vain sssssulossssssielussssssii.

Sopimus tyydytti minua, mitäpä en olisi antanut saadakseni työntää tuon elämää sykkivän punaisen namikan syvälle nieluuni. Puristin huuleni omenan ympärille ja annoin hampaideni upota pikkuhiljaa sen lihaan. Mehu alkoi valua pitkin leukaani ja tipahteli raskaina pisaroina salin lattialle. Kun painoin leukani yhteen, omenan pala irtosi rouskahtaen niin, että salin ikkunat tärähtivät. Koko sali kääntyi katsomaan minua ja näki avoimena ammottavan suuni, josta valui kuolaa kirjoitustasolle. Poskeni makasi laajenevassa lammikossa, joka oli jo tuhrinut mustekynällä ja viivaimella huolellisesti vetämäni marginaalit konseptipaperin reunasta.

Nieluni korahdus sai minutkin huomaamaan itseni, ja nostin pääni nolona. Pyyhin punehtunutta naamaani hihaan ja sitten pöytää. Muut palasivat papereidensa ääreen. Minä tuijotin paperillani olevaa märkää länttiä, jonka reunoille muste oli kertynyt piirtäen paperille omenan ääriviivat. Tuijottaessani kuviota muste alkoi liukua omenan reunoilta konseptiarkin riveille ja kirjoittautua täydellisiksi lauseiksi. Luin vastauksiani hämmentyneenä. Muste oli muodostanut kauniilla vanhanaikaisella käsialalla täydellisiä lauserakenteita, joiden sanavalinnat olivat hienostuneita ja hiottuja, puhumattakaan vastausten tiedollisesta ja älyllisestä moniulotteisuudesta. Tekstiä kuvittivat kaaviot, jotka sisälsivät merkeistä päätellen kreikankielistä informaatiota. En edes ymmärtänyt, mitä paperilla luki, mutta palautin sen kokeenvalvojalle. Viikon päästä sain puhelun. Professori halusi minun aloittavan väitöskirjan tekemisen. Minulle oli myönnetty maisterin paperit etuajassa ja saman tien kolmen vuoden työskentelyapuraha ja residenssi Roomasta.

Kaikki tapahtui niin ihmeellisen nopeasti, että olin yhtäkkiä talvivaatteissani Vatikaanin portilla. Portin vieressä oli matala ovi, jossa luki ”Residenssivieraille” selvällä suomen kielellä. Kun avasin oven, käynnistyivät pitkät rullaportaat, jotka johtivat Vatikaanin alle kuin metrotunneliin. Residenssin aulassa käyskenteli ylevän näköisiä yksilöitä kukin uppoutuneena omiin asioihinsa. Katossa roikkuivat koukeroiset kyntteliköt ja siellä täällä oli istuskeluryhmiksi aseteltuja arvokkaan näköisiä huonekaluja. Monet vieraista tuntuivat puhelevan itsekseen tai tuijottavan seinää siinä kohden, jossa ei ollut edes maalausta. Lähestyin ensimmäisenä herraa, joka katseli minua ja poltti pikkusikaria istuen jalat ristissä korkeaselkäisessä barokkinojatuolissa. Lattialla hänen vieressään oli sievä tuhkakeko. Sikarinpolton lomassa hän vuodatti ulos loputtomalta vaikuttavaa monologia.

– Minä tiedän kuinka paljon voi säästää vesikustannuksissa aivan yksinkertaisilla toimenpiteillä. Minä kun en taloni pihalla oleskele kuitenkaan. Se ei sovi minulle! Ne jotka siellä oleskelevat, ovat tehneet omat valintansa. Ei ole pakko asua katutasossa, voi tehdä ahkerammin töitä ja ostaa asunto-osakkeen ylimmästä kerroksesta ja ajaa hissillä suoraan maanalaiseen autotalliin ja ajaa pois niin, ettei koskaan tarvitse vilkaistakaan pihalle. Niinhän minäkin teen. Täytyyhän minun ajatella lapsiani! Sillä jos en säästäisi ylimääräisissä kuluissa, he voisivat joutua leikkimään talomme pihassa. Pihalla saattaa olla lasten hiekkalaatikko, mutta eivät minun lapseni leiki siellä. Ei se sovi heille. Ei minun lasteni tarvitse leikkiä hiekkalaatikossa, johon toiset tyhjentävät yöastiansa! Ne, jotka siellä leikkivät, voivat syyttää omia vanhempiaan. Parempi on, että lapseni eivät seurustele sellaisten lasten kanssa, joiden vanhemmat…

Kuunneltuani miehen puhetulvaa hetken aikaa, päätin säästää korviani ja jatkaa kulkuani aulan läpi. Seuraavaksi pysähdyin paksuihin kultakäätyihin pukeutuneen rouvan kohdalle.

– En voi sietää sosiaaliturvalla eläviä loisia. Ettäs kehtaavatkin olla olemassa! Kyllä maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki köyhät voitaisiin muuttaa vaikka maaseudulle, missä tavallisten ihmisten ei tarvitsisi katsella sitä velttoilua. Kuokat käteen vaan ja elättämään itse itseään! Veronmaksajien rahoilla ostellaan halpaa olutta yhdeksän aikaan aamulla. Kyllä sivistynyt ihminen ottaa lasin viiniä vasta lounaalla. Minäkin otan aamulla korkeintaan konjakin ja ihan vain terveyssyistä…

Minusta alkoi tuntua, että muut vieraat eivät olleet tutkijoita lainkaan. Istuin erään kaarevaselkäisen divaanin reunalle ja kaivoin matkalaukustani apuraha- ja residenssipaperini tarkistaakseni, mihin oikein olin saapunut. Papereiden mukaan apuraha oli myönnetty tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena oli selvittää pahuuden ja rahanhimon välisiä yhteyksiä sekä ahneuden vaikutuksia ihmisen sielunelämään. Minut oli nimetty hankkeen koordinaattoriksi syvän asiantuntemukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni vuoksi, koska tutkittavaan ryhmään pääsee parhaiten osalliseksi natiivi, johon informantit luottavat. – Mitä, humanismia! Minun mielestäni humanistinen tiedekunta tulisi lakkauttaa ja suunnata rahoitus produktiivisemmille aloille. Kaiken maailman taiteen- ja kulttuurintutkijat tulisi ajaa ulos kampukselta niin että batikoidut sammarit vaan lepattaisivat! Otin paremman asennon divaanissa ja jatkoin siitä, mihin jäin. – Sielunelämä, pah! Jos minulta kysytään, niin…

Anu-Riikka Leppänen