LAWEN PODCAST JAKSO 1: Tutkijana muistisairauden äärellä

Turun yliopiston Kielen ja hyvinvoinnin tutkimuskeskus LaWen podcast on sisällöntuottajaharjoittelijoiden Anni-Leena Alasen ja Katri Sohlmanin suunnittelema sekä toteuttama projekti. Neliosaisessa podcast-sarjassa tutustutaan kieleen liittyvään tutkimukseen ja meneillään oleviin tutkimushankkeisiin.

Turun yliopiston Kielen ja hyvinvoinnin tutkimuskeskus LaWen podcastin ensimmäisessä jaksossa keskustellaan Alongside Dementia -tutkimushankkeen johtajan Jenny Paanasen ja hankkeessa mukana pro gradu -tutkimustaan tekevän Johanna Rannikon kanssa tutkimuksen teosta muistisairaiden, heidän läheistensä ja hoitohenkilöstön kanssa. Paananen toimii tutkijatohtorina Turun yliopistossa hoitotieteen laitoksella ja tarjoaa tutkimustyönsä ohella vuorovaikutuskoulutusta sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Rannikko on muistihoitaja ja maisterivaiheen opiskelija Turun yliopistossa hoitotieteen laitoksella.

Paananen on suomen kielen ja vuorovaikutuksen tutkija sekä keskusteluanalyytikko. Hän on erikoistunut tutkimaan terveysalan vuorovaikutustilanteita. Rannikko on tehnyt töitä muistisairauden parissa jo vuodesta 2004 lähtien, ja tutkimuksen näkökulma hoitohenkilökunnan ja omaisten välisestä vuorovaikutuksesta on tullut tutummaksi erityisesti muistikoordinaattorin ja omaishoidonkoordinaattorin tehtävissä. Pro gradussaan Rannikko tarkastelee hoitohenkilökunnan näkökulmaa vuorovaikutustilanteisiin omaisten kanssa.

Muistisairaiden läheisten ja hoitohenkilökunnan välinen vuorovaikutus tutkimuksen kohteena

Hanke, jonka parissa Paananen ja Rannikko tekevät tutkimusta, käsittelee muistisairaiden läheisten ja hoitohenkilökunnan välistä vuorovaikutusta. Hoitosuhteen laatu Suomessa on puhuttanut jo useamman vuoden ajan. Henkilökunnan alimoituksesta sekä henkilökunnan palkkauksen ehtojen heikennyksestä seurannut vuonna 2018 laajempaan tietoisuuteen levinnyt vanhuspalveluiden hoivakriisi on edelleen ajankohtainen aihe. Tämä pidemmän hoiva-alan ongelmien jatkumon seurauksena ammattitaitoista henkilöstöä on siirtynyt muille aloille, mikä puolestaan on vaikuttanut palvelun laadun merkittävään heikkenemiseen juuri hoivakotien asukkaiden kanssa, kun vuorovaikutukseen, kommunikaatioon ja yhteistyöhön kykenevä henkilöstö on vaihtunut asumispalveluissa jopa muutaman vuoden välein.

”Tutkimuksessa ollaan muistisairauden äärellä, eikä tutkita muistisairautta sinänsä vaan nimenomaa sitä, minkälaista muistisairaus on ihmisille sen ympärillä ja miten nämä ihmiset vaikuttavat muistisairaiden ihmisten saamaan hoitoon ja elämään yleensä”, Paananen tarkentaa. Tutkimuksessa tutkitaan esimerkiksi sitä, miten tieto kulkee hoitohenkilöstön ja läheisten välillä, ja toisaalta minkälaista tietoa läheiset voivat tuoda hoitohenkilöstön tietoon. Hankkeessa tarkastellaan tämän vuorovaikutussuhteen toimivuutta ja pohditaan, miten suhdetta voitaisiin kehittää. Tutkimuksen tavoite on tuottaa tietoa, jota voitaisiin hyödyntää hoitohenkilöstön koulutuksessa.

Paananen ja Rannikko ovat keränneet tutkimusaineistoa eri hoivakodeista. He ovat tallentaneet kuusitoista hoitoneuvottelua, jotka ovat hoivakotiin siirtymisen jälkeen käytäviä keskustelutilanteita, joissa muistisairaan henkilön edunvalvoja ja hoitohenkilökunnan edustaja sopivat hoidon periaatteista. Lisäksi he ovat tallentaneet alkuperäisistä suunnitelmista poiketen puhelinkeskusteluja läheisten ja hoitohenkilökunnan välillä, sillä pandemian seurauksena kommunikointia on pitänyt toteuttaa etänä.

”Olemme myös haastatelleet läheisiä ja tehneet pitkiä kertomushaastatteluja siitä, minkälaista on olla muistisairaan henkilön läheinen ja miten hoitohenkilöstön kanssa keskustellaan asioista”, Paananen avaa vielä. Lisäksi aineistoa on kerätty hoivahenkilökunnan näkökulmasta. ”Hoitohenkilökunnan osalta tavoitellaan kahtakymmentä osallistujaa ja heitä haastatellaan ryhmähaastatteluissa. Tämän osalta aineistonkeruu on vielä kesken. Kriteereinä on se, että heillä olisi kokemusta muistisairastuneiden hoidosta”, Rannikko tarkentaa. Ryhmähaastatteluiden etu on se, että ammattikuntaa tai tiettyä ryhmää haasteltaessa he tuottavat tyypillisesti yhteistä näkemystä asiasta. Lisäksi ryhmähaastatteluissa näkee sen, minkälaisia asioita haastateltavat ovat valmiita tuomaan julki viiteryhmänsä edessä.

Pandemian vaikutukset tutkimuksen tekoon ja tuloksiin

Pandemian takia tutkimuksen kanssa on jouduttu tekemään muutoksia. ”Kun pandemia alkoi, tämä meidän tutkimamme ilmiö meinasi kadota kokonaan, sillä läheiset eivät vierailleet hoivakodeissa. Meillä tutkijoilla ei ole vieläkään mahdollisuutta viettää aikaa hoivakodeissa”, Paananen aloittaa pandemianajan vaatimista ratkaisuista. Muutokset ovat tuoneet myös jotain uutta ja hyvää tutkimukseen, sillä läheisten haastattelut eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta ovat olleet rikasta ja hyödyllistä aineistoa. Pandemian takia aineistonkeruu on myös pitkittynyt ja esimerkiksi hoitohenkilökunnan haastattelut ovat edelleen kesken.

Tutkimuksesta on saatu jo jonkinlaisia alustavia tuloksia, ja Paananen kertookin pandemiaa koskevasta tutkimuksesta, joka ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Pandemian takia läheisten vierailuja on rajoitettu, ja tutkimusryhmä näkikin tässä mahdollisuuden tarkastella sitä, minkälaisia vaikutuksia hoivakotien ulkopuolisten kontaktien vähenemisellä on asukkaiden hyvinvointiin sekä läheisten ja hoitohenkilökunnan väliseen kommunikointiin. Pandemiaan liittyvälle tutkimukselle löytyi myös yhteistyökumppani Helsingin yliopistosta, sillä dosentti Jari Pirhonen ryhmineen oli myös kerännyt omaisten haastatteluja. Niinpä aineistoa analysoitiin yhdessä.

”Kuten arvata saattaa, valtaosa näistä vaikutuksista on ollut kielteisiä. Asukkaiden hyvinvointi on heikentynyt ja muistisairaus on joillakin edennyt suurin harppauksin ja toimintakyky alentunut”, Paananen avaa tuloksia. Hän tarkentaa vielä, että muistisairaus on itsessään etenevä sairaus, mutta kontaktien puute on läheisten näkemysten mukaan jouduttanut tätä prosessia. Myös läheiset ovat olleet yksinäisempiä ja kokeneet suurta huolta, ahdistusta, surua ja syyllisyyttä. Tutkimus osoittaa, että läheisten näkökulmasta tilanne on ollut henkisesti raskas, sillä heidän on täytynyt tasapainoille ristiriitaisten vaatimusten ja pyrkimysten välillä: toisaalta he ovat olleet huolissaan ja joutuneet kamppailemaan ollakseen yhteydessä hoivakodissa asuviin läheisiinsä, ja toisaalta heidän on täytynyt osoittaa tekevänsä osuutensa pandemian hallinnassa.

Paanasen ja Rannikon mukaan nyt olisi ensiarvoisen tärkeää kehittää turvallisia tapoja, joilla läheiset voivat osallistua asukkaiden elämään mielekkäällä tavalla. Haastattelujen perusteella pienetkin asiat, kuten viesti tai puhelu kuulumisista, kuvaviesti tai mahdollisuus koskettaa asukasta käsine kädessä voivat merkitä paljon. Tilanteissa, joissa fyysisen etäisyyden pitäminen läheisiin on välttämätöntä, sosiaalisia kontakteja olisi kompensoitava muilla tavoin hoivakodin sisällä. ”Hoivakotien hallintohenkilöstön olisi myös hyvä päivittää säännöllisesti hoivakotien viestintästrategiaa ja miettiä, kenelle, mistä asioista, missä kanavissa ja milloin tiedotetaan. Läheisen näkökulmasta vuorovaikutusta on mahdoton edistää ilman tietoa siitä, milloin ja miten heidän on sopivaa ottaa yhteyttä ja kenen kanssa asukkaan asioista voi keskustella. Vähentämällä epätietoisuutta ja epävarmuutta voidaan vähentää myös läheisten kokemaa huolta”, Paananen jatkaa.

Pandemian vaikutuksia koskevat tulokset on hyväksytty julkaistaviksi Gerontologia-lehdessä sekä kansainvälisen International Journal of Nursing Science -julkaisun Advances-sarjassa. Alongside Dementia -hankkeen tutkimusaineisto on pian kokonaisuudessaan koossa, ja tutkimuksessa päästään jatkamaan uusiin aiheisiin. Rannikon tavoitteena on päästä raportoimaan pro gradu -tutkielmansa tuloksista viimeistään ensi keväänä.