10 vuotta vankina gulagilla – Leinon vankien muistelmia
Parvilahti, Unto. Berijan tarhat : havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954
Otava, 1957
Uudempi laitos
Parvilahti, Unto, ja Erkki Vettenniemi.
Berijan tarhat : havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954
Otava, 2004
Björkelund, Boris, and Leo.
Schulgin. Stalinille menetetyt vuoteni: elämäni vaiheet 1945-1955
WSOY, 1966
Berin-Bey, B. Venäjän punainen lihamylly
Föreningen Veronica, 1974
Miltä tuntuisi olla 10 vuotta vankina suljetulla leirillä – joutua jatkuviin kuulusteluihin ja vastaamaan tekaistuihin väitteisiin omasta syyllisyydestä – joutua kuljetetuksi junalla tuhansia kilometrejä pitkin maata pitkin poikin ilman että tietää, mihin on menossa?
Tekemään raskasta työtä minimaallisella ravinnolla? Todeta, että hampaat rikkoutuvat pureskellessa koska leipä jota syö on tehty jauhopussien jämäviljoista jotka ovat sekoittuneet hiekan ja pikkukivien kanssa. Huomata, että hampaat alkavat lähteä suusta koska ei saa tarpeeksi C-vitamiinia. Viettää 11 kuukautta kuumeisena alkeellisessa sairaalassa niin että ei kunnolla muista 8 kuukautta ajasta? Sairastua mm. punatautiin, keripukkiin, tuberkuloosiin, vakavaan aliravitsemukseen, anemiaan – ja muutamaan muuhun tautiin samanaikaisesti? Kärsiä jatkuvista vatsavaivoista ja jännityksestä?
Kaikki ovat kuulleet saksalaisista keskitysleireistä ja holokaustista – mutta harvemmat muistavat gulageja – venäläisiä leirejä joille saattoi joutua millä tahansa tekaistulla syyllä. Esim. siitä, että oli korkeasti koulutettu mutta ei tarpeeksi kommunisti, ammatiltaan taiteilija, harjoitti mitä tahansa uskontoa, oli maininnut jotain negatiivista kommunistisesta järjestelmästä – tai esim. siitä, että joku ei vain pitänyt syystä tai toisesta jostain henkilöstä ja teki tästä perättömän ilmiannon. Yleensä ilmiantojen paikkansapitävyyttä ei tutkittu vaan henkilö katsottiin suoraan syylliseksi, vaikka ei olisi mitään tehnytkään. Vankileirit sijaitsivat yleensä Siperiassa tai muuten kaukaisissa vaikeakulkuisissa paikoissa keskellä- ei-mitään. Talvella oli pakkasta -45 astetta ja kesällä taas hiostavaa hellettä ja yli +35 astetta. Kiusana hyttyset, paarmat ja mahdolliset punkit.
Gulageilla on ollut myös suomalaisia. He ovat joutuneet leireille kuka milläkin tavalla. Yksi erikoisemmista usean suomalaisen leireille joutumisesta on Leinon vankien tapaus. Joissakin kouluhistorian oppikirjoissa oli jo pari-kolmekymmentä vuotta sitten lyhyt maininta Neuvostoliittoon pakolla valvontakomission määräyksellä toimittamista henkilöistä. Leinon vankeja oli 19 joista kolme on kirjoittanut omat muistelmansa kokemuksistaan Neuvostoliiton vankiloissa ja leireillä.
Leinon vangit pidätetiin 20-21.4.1945. Valvontakomission puheenjohtaja Zdanov oli antanut tuoreelle sisäministeri Yrjö Leinolle listan henkilöistä, jotka tuli välittömästi pidättää ja luovuttaa valvontakomissiolle. Listalla oli eri lähteiden mukaan 19 tai 20 nimeä. Listan henkilöt noudettiin kotoaan suomalaisen poliisin toimesta ja vietiin Malmin lentokentälle. Kentällä pidätettyjä odotti 2 lentokonetta, jotka lennättivät vangitut välittömästi Moskovaan.
Malmin lentokentän historian kohdalla kentällä töissä olleet henkilöt muistelevat v. 1945 kevättä jolloin heidät äkillisesti pyydettiin menemään pariksi tunniksi ikkunattomaan huoneeseen josta ei saanut lähteä pois ja josta ei nähnyt ulos. Työntekijät olivat kuulleet kahden ison lentokoneen tulevan kentällä ja lähtevän tunnin-parin kuluttua pois. Tämän jälkeen työntekijät saivat taas tulla ulos huoneesta. Heille ei kerrottu mitään mitä oli tapahtunut; mistä koneet olivat tulleet ja miksi ja mihin ne olivat lähteneet. Koneet olivat tulleet Moskovasta ja ne veivät mukanaan rajan toiselle puolelle suomalaisia, edellisenä yönä pidätettyjä henkilöitä. Kuljetus tapahtui niin äkkiä, että ministeri Leino ja valvontakomission muut kuin Neuvostoliiton edustajat eivät edes saanut tietää asiasta. He kuulivat maastaviennistä vasta jälkikäteen. Omaiset eivät kuulleet vangituista henkilöistä useaan vuoteen. Julkisuuteen asia tuli vasta muutaman vuoden kuluttua ja tapaus johti ministeri Yrjö Leinon eroon.
Moskovassa henkilöitä kuulusteltiin ja nöyryytettiin kuukausikaupalla ja lopulta heidät tuomittiin eripituisiin rangaistuksiin mitä erilaisimpien tekaistujen syiden perusteella. Tuomion täytäntöönpano tapahtui vankiloissa eri puolilla Venäjää ja lopulta työleireillä, gulageilla. Vankeja siirrettiin leireiltä toisille ja eri vankiloiden ja leirien olosuhteet vaihtelivat toisistaan. Jossain vaiheessa vangit huomaavat, että kuulustelija ovat vaihtuneet. Stalinin puhdistukset ovat edenneet ja kuulustelijat ovat itse saaneet syytteet ja joutuneet ammutuiksi.
Muistelmien kuvaukset vankiloista ja leireistä ovat kammottavaa luettavaa. Leirejä oli ensinnäkin satoja eri puolilla Neuvostoliittoa ja jokaisella satoja tai tuhansia vankeja – jotka eivät siis oikeasti olleet tehneet yleensä mitään rikollista vaan olivat joutuneet sinne mielipiteittensä, sukutaustansa, ammattinsa tai uskontonsa perusteella. Joillakin leireillä oli oikeita rikollisia, varkaita ja toisen ihmisen tappaneita – mutta nämä olivat leirien hierarkiassa mielipidevankien yläpuolella ja arvostetumpia vankeja. He saivat esim. erilaisia etuja – kuten joskus parempaa ruokaa. Vankien joukoissa oli kymmeniä eri kansalaisuuksia ja vankiselleissä/leireillä puhuttiin eri kieliä. Usein uusien saapuessa vangit kyselivät toisiltaan sitä, mitä kieltä tämä puhui ja samaa kieltä/samanatapaisen kulttuuritaustan omaavat olivat usein jonkin verran enemmän yhdessä.
Boris Björkelundin kirjassa mainitaan yksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Hänen mukaansa Kransojarskin leirillä olisi ollut ruotsia puhuva henkilö joka sanoi olevansa Raol Wallenberg. Hän sanoi kuolevansa kohta mutta pyysi, että jos joku pääsee joskus leiriltä vapauteen, tulee tämän ottaa yhteyttä Ruotsiin ja kertoa, että hän on ollut täällä ja siitä, että hän on todennäköisesti kuollut vankeudessa.
Muistelmat ovat mielenkiintoisia ensinnäkin siksi, että ne kuvaavat leirien elämää ja niiden oloja. Kuinka leireillä elettiin ja mitä niillä tapahtui. Kuvaukset ovat hirveitä mutta kertovat siitä, että kauheistakin oloista voi selvitä. Toinen mielenkiinto kohdistuu siihen, että muistelmat ovat osa Suomen 1900-luvun puolivälin historiaa ja ajoittuvat Vaarojen vuosien jälkeiseen aikaan. Tosiasia on, että Suomi säilyi eräänlaisessa Neuvostoliiton talutusnuorassa aina vuoteen 1991 asti. Tätä on kutsuttu suomettumiseksi. Tätä aikaa leimasi itsesensuuri jonka perusteella Suomessa ei juuri voinut julkaista Neuvostoliittoa kritisoivaa kirjallisuutta tai kertoa kielteisiä asioita Neuvostoliitosta. Niiden katsottiin uhkaavan Suomen ja Neuvostoliiton välisiä ulkopoliittisia suhteita. Siitä huolimatta kirjat julkaistiin: Parvilahden teos vuonna 1957, Björkelundin teos v. 1965 ja Berin Bayn vuonna 1974. Parvilahden teoksen julkaiseminen tosin suututti mm. tuolloin presidenttinä toimineen Kekkosen. Kirja kuitenkin käännettiin useille vieraille kielille eikä sitä sensuroitu.
Teoksista tuoreinkin on lähes puoli vuosisataa vanha. Ne ovat kuitenkin yhä tietyllä tavalla ajankohtaisia. Vastaavia rangaistusleirejä johon voi joutua millä tahansa mielivaltaisella perusteella on tällä hetkellä mm. Pohjois-Koreassa ja Kiinassa. Kiinassa yli miljoona uiguuria on suljettu keskitysleireille. Asiasta on tiedetty jo vuosikausia mutta sille ei ole onnistuttu tekemään mitään. Viimeaikaiset tapahtuvat ovat lisäksi osoittaneet, että Venäjällä ilmaisuvapaus on kaventunut entisestään ja istuvan hallinnon vastustajat joutuvat nykyisinkin usein pidätetyiksi ja syytetyiksi mitä erikoisempien asioiden perusteella. Venäjän ihmisoikeusrikkomukset ovat jatkuvasti esillä Suomen mediassa, Kiinan vähemmistöihin kohdistuvasta valvonnasta ja syrjinnästä puhutaan huomattavasti vähemmän, vaikka sitä tapahtuu myös Suomessa.
Gulagit kannattaa pitää mielessä myös siksi, että Venäjän tämänhetkinen politiikka pyrkii ”häivyttämään” ne Neuvostoliiton/Venäjän historiasta. Leirit tuhottiin pääsääntöisesti niiden sulkemisen jälkeen 1950-luvun puolivälin jälkeen. Permissä sijaitseva gulag-museo on viime aikoina joutunut painostuksen ja sulkemisuhan kohteeksi. Saksassa ja itä-Euroopassa keskitysleirit ovat museoituja paikkoja jotka halutaan säilyttää muistona siitä kauheudesta, joka vallitsi Euroopassa 1930-ja 1940-lukujen aikana.
Nykyvenäjä ei siis halua, että gulagien aikaa muistellaan. Niihin liittyvät vähäiset muistot ja jäljellä olevat rakennukset halutaan hävittää. Kuitenkin gulagien vangit ovat rakentaneet merkittävän osa Venäjän yhä käytössä olevasta infrasta kuten Komin tasavallan rautatiet ja mm. Jakutskista Magadaniin vievän ”luiden tie” valtatien. Useat nykyiset Venäjän takamailla sijaitsevat kaupungit ovat syntyneet entisten leirien pohjalta. Esim.Norilsk, Magadan, Inta, Vorkuta…Näiden kaupunkien nykyisistä asukkaista monet ovat entisten vankien jälkeläisiä. Esim. Norilskissa on asunut vielä muutama vuosi sitten suomea osaavia henkilöitä.
Muistelmien kirjoittajat pääsivät takaisin Suomeen Stalinin kuoleman jälkeen. Parvilahti vuonna 1954, Björkelund 1955 ja Berin-Bay vuonna 1956. Muistelmien kirjoittajien kohdalla tulee pitää mielessä se, että he eivät itse kuitenkaan olleet taustaltaan ihan ehkä putipuhtoisia. Vangitsemisen perusteet olivat keksittyjä mutta esim. Parvilahti oli varsin selkeästi kansallissosialisti ja hän oli ollut tekemisissä natsien SS-miesten kanssa. Berin Bay (oikeasti Borin Popper) oli osallistunut emigranttien vastarintaliikkeeseen ja häntä epäiltiin Suomeen paluun jälkeen vielä agentiksi. Berin Bay liikkui myöhemminkin epämääräisissä äärioikeistopiireissä ja hän oli myöhempinä elinvuosinaan kiinnostunut mm. rajatiedosta ja satanismista. Björkelundin mukaan Berin Bay oli henkisesti lähes romahtanut leirin jälkeen mutta hän eli kuitenkin yli 95-vuotiaaksi ja kuoli Helsingissä tämän vuosituhannen alussa.
Teksti: Mikko Pennanen