Kirjan kansikuva.

Saila Susiluoto: Kehrä

Kuva: Otava

Saila Susiluoto
Kehrä
Otava 2021

 

kehrä

TAIVUTUS

  1. vars. rukissa lankaa muodostava värttinäosa.
  2. tekn. pyörivä kiekko, rulla tms. eril. koneissa.

3.kuv. Auringon, kuun kehrä kiekko.

Lähde: Kielitoimiston sanakirja

 

Kirjaston työntekijänä en voinut olla hakematta tietoa kehrä-sanasta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan merkitys on varsin moninainen, ja hakutulosten perusteella kehrä-sanaa käytetään paitsi astioiden nimissä niin kirjallisuudessa ennen kaikkea vanhoissa taruissa ja runoissa. Kehrä, auringonkehrä, esiintyy jo teoksen kannessa. Kansi on mielestäni muutenkin onnistunut tavoittamaan teoksen tunnelman: houkutteleva pikkukaupunki hieman ränsistyneine taloineen. Sen lisäksi on valoa tuova aurinko, josta lähtee lankamaisia säkeitä. Periaatteessa valoisassa maisemassa on kuitenkin kaiken yllä aavistuksen synkkä tunnelma. Mielestäni oman lisäarvonsa tuo se, että kannen valokuvan ottajaksi kerrotaan Saila Susiluoto. Kirjan kannessa esiintyvän auringon lisäksi ainakin yhdessä luvussa puhutaan kehrästä: kerrotaan auringonjumalattaresta, joka kehräsi lankaa valosta, kehräsi kullanväristä lankaa ja suojeli synnyttäjiä, sääli epäonnisia ja orpoja, ”synnytti vedet ja öisin huuhtoi merien vaahdossa hopeiset ja kultaiset hevosensa joita hän rakasti kuten kaikkea maan päällä, hänen rukkinsa oli auringonkehrä”.

Susiluoto on palkittu runoilija, jonka ensimmäisen proosateos Kehrä on. Runous näkyy ja tuntuu Susiluodon kielessä, ja hänen kauniita lauseitaan voisi lukea uudelleen ja uudelleen. Susiluoto kuvaa taitavasti hetkiä ja tunnelmaa. Sanavalinnat ovat monipuolisia, ja teos vie kaikilla aisteilla romaanin maailmaan: vuoden 2019 Italian pikkukaupunkiin sekä ajoittain aikaisempaan aikaan muistojen kautta. Jo ensimmäisellä sivulla aistit ovat käytössä: kirjailija tuntee hampaansa, huone on kuuma, katu on hälyisä, hotellista näkyy takapihalle.

Kirjassa kertoja viettää 4 viikkoa Italiassa, Mazzano Romanossa, joka on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki 40 kilometriä Roomasta. Siellä odottaa taiteilijaresidenssi, johon kirjailija on menossa kirjoittamaan runoja. Alkumatka vietetään kuitenkin väistötiloissa, sillä residenssissä on remontti, mutta lopulta päästään residenssiinkin. Teos on osaksi valoisa kuvaus ajasta Italiassa: rauhallinen ja lokakuussakin lämmin. Kirjoittajalla on ollut tapana käydä kerran vuodessa Italiassa kirjoittamassa teoksiaan.

Teoksen edetessä käy selväksi, ettei entisenlaista elämäntapaa voi jatkaa: ilmastonmuutos on väistämättä keskellämme. Kirjoittaja käy kamppailua itsensä kanssa: miten hän voisi muuttaa käyttäytymistään ja tehdä konkreettisia tekoja eikä vain pohtia niitä. Ennen hän on liittänyt matkustukseen onnen, vapauden ja irtonaisuuden tunteet, mutta nyt ne ovat tahriintuneet. Kirjoittaja tiedostaa, että edelleen kulutetaan, ostetaan tavaroita, matkustetaan, lennetään. Kirjassa on kuvattu tilanne, jossa korostetaan tuhlailevaisuutta ja syödään jopa 4 ruokalajin päivällisen luolaravintolassa. Ravintolaa pitää ekologisuudesta kiinnostunut yhteisö ja silti ruokaa on niin paljon, etteivät ruokailijat jaksa syödä kaikkea. Kirja näyttää karun totuuden maailmasta, jossa jokaisen pitäisi pyrkiä tekemään osansa ilmaston hyväksi.

Kirjoittaja kokee kuuluvansa sukupolveen, joka on kuluttanut huolettomammin, mutta huomaa lapsiensa sukupolven ajattelevan eri tavalla, huolestuneena nykyisestä menosta: luonnon kuormituksesta, lajikadosta ja eläinten tehotuotannosta. Noin viisitoista vuotta kirjailijaa nuorempana on mielenkiintoista yrittää asemoida itseään tähän jatkumoon. Kirja herättelee ajattelemaan, mutta ei saarnaa. Siksi se mielestäni toimiikin hyvin herättelijänä.

Ehkä tavaroiden ja kuluttamisen sijaan pitäisi keskittyä muihin asioihin. ”Ehkä tarvitaan enemmän leikkiä, ystävyyttä, luontoa, rakkautta, uteliaisuutta, hyviä, itsen ylittäviä tekoja?” Samalla tiedostetaan, ettei se enää tässä tilanteessa riitä vaan on luovuttava monesta itselleen selvästä asiasta sekä siitä ajattelutavasta, että minun on oikeus elää näin. Silti mielestäni lainaamassani ajatuksessa on jotakin lohdullista. On jännittävää, että kirjan runko ja materiaali on tehty pääosin ennen koronaepidemiaa, jonka aikana monet ovat tahtomattaankin joutuneet vähentämään matkustamista ja lentomatkailua. Samaan aikaan aika läheisten kesken on lisääntynyt, samoin lähimatkailu ja luonnossa kulkeminen. Se ei ehkä ratkaise kaikkea, mutta voisiko siitä kuitenkin aloittaa?

Näkyvimmin teemoista minulle nousi esiin ilmastonmuutos ja siihen kytkeytyvä kuluttava elämäntapa. Kirjassa on kuitenkin toiveikkuutta ja muitakin aiheita: puhutaan runoudesta, kielestä, kirjoittamisesta, taruista ja historiasta. Myös läheiset ihmiset, niin elävät kuin jo vainajatkin, ovat mukana. Kaiken kirjassa esiintyvän kertominen on kuitenkin mahdotonta näin lyhyessä tekstissä, joten jätän näiden teemojen tutkimisen omaksi iloksesi.

Teos on määritelty takakannessa matkapäiväkirjaksi ja esseistiseksi romaaniksi. Kirjan luokittelu ei ole mielestäni helppoa, mutta yleisten kirjaston luokitusjärjestelmässä teos on päätetty laittaa luokkaan 84.2. eli romaaniksi. Kirja sopii luettavaksi niin yhdellä kertaa kuin pieninä paloina. Samat teemat nivovat luvut yhteen, joten kirjan voi lukea yhdeltä istumalta. Toisaalta jokainen luku muodostaa oman kokonaisuutensa, jota voi jäädä miettimään pitkäksikin aikaa. Minä ainakin halusin lukea kauniita lauseita uudelleen ja pysähtyä joka luvun jälkeen pohtimaan ajatusta. Susiluodon kieli on elävää ja vahvaa, on vaikea saada kuvattua tähän tunnelmaa, jonka hän tekstillään luo. Kannattaa siis lukea teos itse!

 

Teksti: Sara Kannisto