Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt.

Kuva: Gummerus

Eeva Kolu
Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.
Gummerus, 2020

Eletään 2010-luvun alkua, kun odotan joka kuukausi postiluukusta tipahtavaa Olivia-lehteä. Lehdessä on jotain uudenlaista, raikasta ja erityisesti minua kiinnostavat toimittaja Eeva Kolun jutut ja kolumnit. Niissä on jotain niin aitoa, rehellistä ja tavallista – epätäydellisyyttä ja erehtymistä!

Tämä muisto tuli kirkkaana mieleeni, kun yli kymmenen vuotta myöhemmin tartuin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt –kirjaan. Tunnistan edelleen sen saman aitouden tunteen, johon aikanaan ihastuin. Kolun tyyli ei ole koskaan ollut syyllistävä tai osoitteleva, vaan hän kirjoittaa vaikeistakin asioista sallivasti ja itseironisesti. Kirjan lyhyissä palasissa on jotain kolumnimaista: se rakentuu tunnelmin, kuvaa hetkiä ja välittää tunteita.

Korkeintaan vähän väsynyt on yhden ihmisen kasvutarina, mutta samalla se peilaa laajemmin myös kokonaisen sukupolven todellisuutta. Eeva Kolu kertoo kirjassa omista uupumuksen kokemuksistaan osin huumorilla, mutta taustalle valottuu koko kerronnan ajan laajempi, melko surullinen näkymä 2000-luvun elämään.

Kirjassa kokonaisen sukupolven yhteiseksi kokemukseksi nostetaan eräänlainen riittämättömyys ja toisaalta taas pelko siitä, että jää jostain paitsi. Mielenkiintoista on se, että näitä tunteita ja kokemuksia tuntuu olevan vaikea nimetä, sanallistaa ja ehkä sitä kautta myös käsitellä. Kolu kuvaa hyvin sitä epämääräisen ahdistavaa olotilaa, jossa tuntuu kuin koko ajan jossain muualla, jollain toisella on jotain parempaa, hienompaa ja tavoittelemisen arvoista. Kolun kuvaamaa uupumuksen sykliä pyörittää myös projektimainen pätkätyökulttuuri, jossa omien kiinnostusten kohteiden ja intohimojen sulautuminen työhön ja sen takaamiseen myös tulevaisuudessa kuormittaa valtavasti.

Eeva Kolun kirjaan kannattaa tarttua monesta syystä. Kirjasta voi löytää vertaistukea omaan elämäntilanteeseen, ymmärrystä uupunutta ystävää kohtaan tai laajempaa kuvaa tietynlaista elämää elävää nuorten aikuisten joukosta.

Eeva Kolun kirja ei vieritä lukijan silmille uupumisesta selviämisen ohjeistopatteristoa eikä se lupaa pikaisia parannuskeinoja. Sen vahvuus on inhimillisyydessä ja arjen pienissä oivalluksissa– opetellaan yhdessä, miten ollaan tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä!

Teksti: Kaisu Kesonen