JP Ahonen: Villimpi Pohjola

Kuva: WSOY

JP Ahonen
Vilimpi Pohjola
WSOY, 2009-

Heti ensimmäiseen sunnuntai-strippiin törmättyäni olen pitänyt JP Ahosen ”Villimpi Pohjola” -sarjakuvista niin paljon, että vuosien saatossa olen ostanut kaikki seitsemän albumia.

Kuvapaneelit on piirretty kauniisti ja ne ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa huomata vasta useamman lukukerran jälkeen. Jos pidät Pauli Kallion ”Kramppeja ja nyrjähdyksiä” -sarjakuvasta, uskon että myös Villimmän Pohjolan hahmojen jutut ja sattumukset osuvat kohteeseen kuin kasa pieniä kiviä. Tai jotain ilahduttavampia asioita, kuten kumiankkoja.

Villimmässä Pohjolassa seikkailee kymmenen henkilöhahmoa erilaisissa korkeakouluopintojen valmistumisvaiheissa ja elämäntilanteissa. Toiset ovat vakiintuneissa parisuhteissa, joku on tahattomasti sinkku, joku on aivan tyytyväinen yksin, ja yksi ei edes muista kuka se oli, jonka sänkyyn eksyi baari-illan päätteeksi. Jokaiselle on siis jotakin! Muun muassa juttuja banaanin oikeasta syömistavasta, videopeleistä, joulutontuista ja kuka kestää kauimmin ylitsepursuavaa keittiön roskista -kilpailuista. Saattaapa joskus kohmelokin olla niin kamala, että Kuolemalla on sympatiakrapula. Miau. Tarina etenee myöhemmissä albumeissa opiskeluaikojen riekkumisesta ja itsensä ja toisten etsimisestä tasaisempaan esikeski-ikäisyyteen ja -luokkaisuuteen.

Sanna Hongisto kuvailee Aviisi-lehdessä ensimmäisiä albumeja osuvasti: ”Sekä ykkös- että kakkosalbumi vaikuttavat nauruhermostoon näet tähän tapaan: ensimmäisten viiden sivun aikana ei naurata, kymmenen sivun jälkeen hykerryttää, ja kahdenkymmenen sivun jälkeen huomaa hirnuvansa. (08/2009)” Allekirjoitan joka sanan.

Teksti: Tanja Vienonen