Fennicum

Arkkitehti Aarne Ehojoen suunnittelema Fennicum valmistui vuonna 1969. Rakennuksessa ovat toimineet  Suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, folkloristiikan, kansatieteen sekä uskontotieteen oppiaineet. Fennicumissa sijaitsi myös Kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkisto. Myöhemmin kulttuurien tutkimuksen oppiaineiden muutettua Sirkkalan kasarmille, Fennicumissa toimi myös Italian ja ranskan oppiaineet. Lopullisesti sisäilmaongelmista kärsineestä rakennuksesta luovuttiin 2016.

”Siis eihän hienompaa voi olla, kun toi Tuomiokirkko, silloin kun oltiin Fennarissa, se oli ihan huippua.”
– Anu Raula

”Fennicum oli valmistunu ja sinne piti muuttaa vuoden -69 tammikuussa. Talve sai kaks muuttomiestä sitte, Pekka Kujanpään ja minut, ja me sitä arkistoa sinne siirrettiin. Se oli hauska, ku oli tämmöne puusepän tekemä hyllykkö ja mä yritin merkata niit laatikoita, et ne menis oikeel paikalleen, ja se sopinu muutaku just siihen kokoon, mihin ne oli tehty. Sekasin ne meni, eikä ne koskaan enää toiminu kunnolla ja Fennicumissa sit hankittiinkin metalliset.”
– Pekka Leimu

”Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori Sirkka Saarinen oli aloittanut opiskelunsa sellaseen aikaan, et Fennicum oli just valmistunu. Nii hän kertoi, että luentosalissa XXV piti olla tarkkana, et ei jättäny esimerkiks kassia tai vaatteita sinne luentosalin lattialle liian pitkäks aikaa. Sinne kasseihin saatto sujahdella siiroja ja tuhatjalkasia, koska siel oli niin kosteaa. Betonin kuivumisessa oli ehkä jonkin verran toivomisen varaa.”
– Krista Ojutkangas

”Fennicumista sen verran vois sanoo, et se oli tosi kaunis rakennus. Mä muistan vielä sen, kun mä menin pääsykokeisiin, niin ne pääsykokeet olisiinä XXV:ssä. Ja siinä istuttiin siis sillä tavalla, piti istua sillee ettei vierekkäin, et sit kaikki tekee omaa työtään. Sit mä ihmettelin, kun mun edessä istui yks tyttö, joka kirjoitti kokoajan aivan kauheesti kynä sauhuten ja se kirjoitti ja kirjoitti ja kirjoitti. Mulla ei kyllä asiaa ollu niin paljon ja sit mä mietin, et jokohan täältä voi lähtee pois. No sit mie lähin pois, et mulla on vaan jääny se pääsykoetilanne hirveen hyvin mieleen.”
– Helena Ruotsala

”Kun mä tulin valintakokeisiin kesällä -86, muistan että mä olin todella pettynyt, kun Fennicum paljastu tällaseks valkoiseksi kaakelitaloksi, kun mä olin kuvitellut, että mä tulen opiskelemaan jossakin vanhassa rakennuksessa.”
– Anne Heimo

”Fennarin pihalla oppi tuntemaan ihmisiä, sekä uskontotieteilijöitä että folkkeja ja kansatieteen ihmisiä. Jotenkin se piha on ollu sellanen, et siin on seisoskeltu ja tutustuttu. Vieläkin tuntee niitä, joihin on tutustunut  jo siellä siihen aikaan.”
-Tiina Mahlamäki

”Sit se tupakkapaikka siinä Fennicumin edustalla, se oli aivan olennaisen tärkeä. Siin vuosien saatossa vaihtu aina ne vakiopäivystäjät, mut siin oli aina ne tietyt tyypit ja mäki oon viettäny tuntikausii siin remmis, joka päivysti siin tupakkapaikal. Siin myöskin tieto vaihtu, se oli sellanen tiedonvälityspaikka, monellakin eri tavalla. [–] Takapihalla ei ollu koskaan ketään.”
– Maria Vasenkari

”Kurssikirjasto oli siinä Henrikinkadulla Fennicumia vastapäätä. Minkä yhteydes oli kahvila. Ja se oli ihan, meistä varmaan puolet vietti puolet siitä opiskeluajasta siellä kahvilassa. Se oli tosi keskeinen, sellanen todella tärkee kohtaamispaikka.”
– Anne Heimo

”Siinhän oli Henrikinkadulla Liljan Herkku, eli herkkukauppa. Siinä kun Fennicumista mennään alaspäin, siin on se kerrostalo siinä Fennicumin alapuolella tai siin vieres. Siin oli Liljan Herkku ja sielt käytii hakemas aina luentosuklaita ja muita, et jaksettiin.”
– Minna Sandelin

”Ku ei ollu näitä työpaikkaruokaloita sillon, me tuotiin eväät kotoa ja kokoonnuttiin kello yhdeltä kahville sinne Fennicumin pohjakerrokseen. Ja siel sitten aika pian muodostu et kansatieteel oli oma pöytä, folkloristiikal oli oma pöytä ja suomen kielen ihmisil oma, paljon isompi pöytä, koska niit oli paljon enemmän tietysti.”
– Pekka Leimu

”Sillon tupakoitiin iha vaan työhuoneessakin. Yks semmonen, mitä siihe aikaan opiskeltiin ni oli kans suulliset tentit. Ikolan luona oli suullinen tentti, siel oli useampi kaveri mukana, kolme tai neljä meit oli samas tentissä. Kysyttiin assistentilt, tietääks se mitä se kysyy, se sano, et kyl he sen tietää, varhaiskantasuomen lause, umpikierolierot, emmä muista mitä se oli, he tietää mitä se kysyy, mut ei he tiedä, mikä vastaus on. Ja niinhä se kysyki, ja jotain me siihe sitte sanottiin. Ennen tentin alkua hän tarjos tupakat kaikille meille. Se iso aula siellä alhaal, ni siellähän oli tuhkakupit ja penkit, jossa istuttiin ja tupakoitiin. Talvehan poltti piippua, Ikola poltti savukkeita siihen aikaan, myöhemmin hän lopetti kyl sitte. Se oliki sitte vaikea, ku Ilmar Talvel oli se emerituksen huone siellä Fennicumissa ja hän oli tottunu polttamaan. Sillon ku se sit kiellettiin se työhuoneessakin tupakointi, ei se häntä koskenu.”
– Pekka Leimu

”Mullahan oli siellä valtava työhuone. Se oli niin kuin tennishalli. Mul oli siellä erikseen valtava työpöytä ja sitten oli pyöree pöytä, jonka ympärillä oli kuus tuolia ja sitten vielä sohva.”
– Matti Kamppinen

”Pyörin siel folkloristiikan ja uskontotieteen yhteises kerrokses, nii sinne käytävän perälle ei koskaan ollu kenelläkään asiaa, koska siel oli sit Pohjoismainen kansanrunousinstituutti ja Lauri Hongon työhuone. Siin meni ihan semmonen näkymätön raja, et sen yli ei voinu ajatellakaan menevänsä. Se oli sit semmonen mihi kellää opiskelijal ollu koskaan mitään asiaa.”
– Maria Vasenkari

”Tunnistin sen hajun kyllä, aina kun sinne meni niin tiesi, että ollaan Fennicumissa. Varsinkin siellä alin kerros oli tunkkanen. Josta monet kyllä sitten kärsivätkin.”
-Matti Kamppinen

”Mie en saanu olla Fennicumissa, ku siel oli niin hometta et olin sille allerginen. Ja sit mä olin yhen vuoden evakossa ja sitten sen jälkeen koko Fennicum muutti tonne tossutehtaalle, koska se Fennicum remontoitiin, Mä olin sit sen toisenkin vuoden evakossa ja sit kaikki muutti takasi Fennicumiin. Mut ei sitä ole saatu kuntoon kokonaan.”
– Helena Ruotsala

”Kyllä mä pidin siitä, mutta kyllä siellä siis ihan suoraan sanottuna haisi. Aina. Fennicumin kellari on ihan siis legendaarinen siinä suhteessa. Ja mä oon tehny suurimman osan väitöskirjastani siel kellarissa. Mut se kellarin haju nousi sitä käytävää pitkin ihan sit ylös asti. Välinpitämättömyys leimas sitä ja semmonen ikävä asenne, et ihmisten sairastumista ei otettu vakavasti. Et 90-luvun lopussa oli vielä tällasta, että jos home ei näy mittarissa, niin hometta ei ole. No ei siellä olekaan hometta, kun siellä on sädesieni, joka on vielä pahempi asia kuin home.”
– Krista Ojutkangas

”Mä aloin olla töissä kirjastossa aika pian. Fennicumis oli kirjasto ja se oli ihana, et se oli siinä lähellä ja sitä uskalsi käyttää. Paitsi se oli tietysti pelottava se ihminen, joka siellä oli töissä. [–] Mä olin Fennarissa iltapäivystäjänä ja kävin Juslenias sulkemas ovet ja sit pääkirjastossa. Lainasin tai hain varastosta kirjoja ja järjestin niitä. Siinä pysty lukemaan niitä tenttikirjoja ja tekemään referaatteja samalla kun oli töissä ja sai palkkaa.”
– Tiina Mahlamäki

”Kirjastonhoitaja, jota kutsuttiin lempinimellä Lohikäärme, hän oli sellain iso näyttävä nainen, tosi hienost pukeutunu, äärimmäisen vahva hajuvesi aina. Et aina tiesi, jos hän oli kiertäny siellä, mihin se reitti meni. Sit hän kävi tupakoimas kans aika paljo. Ja hän sii kans sellai ankara, et ku sieltä sai lainata sitte tenttikirjoja yölainoina, se oli yölainen palautus kello kymmenen aamulla ja se oli tiukka, et jos ei sitä tullu, ni sielt tuli huutoa.”
– Anne Heimo

”Meil oli Fennicumissa oma kurssikirjasto, siis periaattees sama kirjasto, joka on nyt tuol Teutorissa. Niin siellä istuttiin sit aika paljon lukemassa, ja just tavallaan se oli oma rutiini, et ne jotka siellä istu ja lueskeli, niin sit lähdettiin yhdessä kahvittelemaan siihen kadun toiselle puolelle taikka sitten syömään eväitä johonki sinne alakertaan.”
– Pasi Enges

”Opiskelijoil oli sillein kiva, et kun ne tuli sisään [kansatieteen käytävälle], ne näki suoraan, toimiston ovi oli auki siinä. Tsap. Ja Anul ei ollu mitään muuta kun kansatiede. Kun sillon oli vähän paremmat oltavat yliopistolla. Oppiaineil oli omat toimistosihteerit, jotka oikeesti tiesi, mitä oppiainees tapahtu. Anu [Raula] oli se, jonka puoleen ensimmäiseks käännyttii.”
– Jussi Lehtonen

”Siellä järjestettiin ihan megalomaanisia kansainvälisiä konferensseja, mihin tuli ihmisiä maailman kaikista kolkista, siis kirjaimellisesti. Sit oli kesäkouluja, Folklore Fellow Summerschool, joista ensimmäiseen tuli 30 ihmistä kaikista maanosist kolmeks viikoks.”
-Maria Vasenkari

”Et muistan, kun oisko se ollut -99, ku järjestettiin Folklore Fellows Summerschool, kansainvälinen tutkijakoulu Turussa, se oli viides, mitä järjestettiin. Muistan vaan, että ku sitä piti saada sitä Fennicumia vähän edustavampaan kuntoon, ni siel alakerrassa oli rapatut seinät jo homeessa paikoitellen, ni niihin ruuvattiin sit semmosta valkosta levyä päälle vaan, ettei se näkyisi.”
– Pasi Enges

”Siellä kävi näitä uskontotieteen valopilkkuja, voimallisia, älykkäitä hienoja ihmisiä kuten Anna-Leena Siikala ja Päivikki Suojanen.”
– Matti Kamppinen

”Talve halus hissin, ja hän sai hissin, ja Honko ei halunnu hissiä ja siellä päässä ei ollut hissiä.”
-Pekka Leimu

”Uskontotieteen laitoksella Lauri Honko oli keskeinen, vaikuttava hahmo, mut hän oli laitoksella tosi vähän, et hän oli aina jossakin muualla. Hänen teoksiaan oli paljon tenttikirjoina, joista kaikki oppi ikään kuin tuntemaan sen, mitä Honko on. Tenttivaatimuksena oli myös sitten Hongon opettajan eli Martti Haavion teoksia, mm. Kansanrunojen maailman selitys, joka oli must täysin käsittämätön kirja. Mä en ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mä pääsin vaan ihan säälistä tentistä läpi.”
– Matti Kamppinen

”Kansatieteen professori Ilmar Talve oli mielenkiintoinen vanha herrahenkilö. Siis hän oli herrasmies, hän käyttäyty kauheen vanhanaikaisesti. Hänhän teititteli minua ihan loppuun asti, koska hänellä oli tapana noissa maisteriseminaareissaan tai sit sen jälkeen tehdä sinunkaupat. En ole ollut hänelle sitten oppilas enää viime vuosina, niin me ei koskaan tehty sinunkauppoja, niin hän periaatteessa sitte teititteli mua loppuun asti. Mut aina välillä Fennicumissa, ku hän oli siellä kahvilla ja ite olin sit kanssa siellä töissä, nii hän unohti sen et me ei sinutella, nii hän sitte innostuneena rupes sinuttelee aina välillä ja aina muisti sit sen. Talve oli semmonen, hänt pelättiin tietyllä tavalla, et hän oli vähän ärtyneen ja semmosen olonen. Et hänt ei uskallettu kauheesti häiritä, mut hän nyt kuitenki oli kauheen huumorintajunen ja hauska, ku hänt oli oppinu tuntemaan paremmin.”
– Helena Ruotsala

”Esimerkiksi professori Kaisa Häkkinen, joka siihen aikaan ku mä alotin opiskelun, oli varmaan yleisen kielitieteen assistentti, ni hänellä oli selkeet ja hyvät luennot. Et hän oli täysin ajatellu ja suunnitellu sen, et oli tosi helppo seurata sitöä luennointia. Sit taas fenno-ugristiikan professori Eeva Kangasmaaa-Minn oli hauska, ku hän vaan mietti siel juttuja. Välil oli vähän vaikee pysyä perässä, et mitähän hän nyt miettii, mut se oli kuitenkin tosi inspiroivaa se hänen pohdintansa sielä. Et hyvin monenlaisia ja hyviä monella tavalla, eri tavoin hyviä opettajia.”
– Paula Sjöblom

”Opettajien ja opiskelijoiden suhde oli paljonki formaalisempi. Et ei olis tullu kuuloonkaan mennä opettajan vastaanotol vastaanottoajan ulkopuolel, sähköpostei ei ollu, tietenkään. Tein jotain ensimmäistä proseminaarityötä tonne uskontotieteeseen, ni oli sellanen Matti Karjala se henkilö, kenel se tehtiin. Hänel oli vastaanottoaika kahdest kolmeen ja mä menin sinne kymment vaille kolme. Sit hänel piti kertoo, mikä asia ja sit hän sano mulle, et en kai mä kuvittele et mun asiaa voidaan selvittää kymmenes minuutis. Sit mä olin et anteeks anteeksi et sit seuraaval viikol uudestaan.”
– Maria Vasenkari

”Kansatieteen professori Ilmar Talve, joka kuulemma on ollu aika lepposa mies, mut hän ei antanu kyllä ulospäin lainkaan sellasta kuvaa. Et häntä ei juurikaan vapaaehtosesti halunnu mennä puhuttelemaan, ku hänest sai jotenki sellasen vaikutelman, et hän on hirveen vihanen ja ärtyisä koko ajan.”
– Pasi Enges

”Mä oon tullu syksyllä 1988 uskontotieteen opiskelijaksi. Uskontotieteen nimetty professori oli Lauri Honko, mutta käytännössä häntä ei juuri näkynyt niinä mun opiskeluvuosina. Mä valmistuin -95 helmikuussa. Ja mä näin Lauri Hongon noin kaksi kertaa. Kerran siinä pihalla ja kerran yhdellä luennolla. [–] Opiskelijat ei kauheen helposti lähestyneet henkilökuntaa, ihan äärimmäisessä hädässä, eikä aina sillonkaan. Eikä ollu sähköpostia keksitty, et sit jos oli jotain asiaa, ni sit piti mennä tapaamaan.”
– Tiina Mahlamäki

”Helena Ruotsalan edeltäjä, Pekka Leimu, niin hänen pöytänsä oli aina niin puhdast papereista ja kaikista jo silloin 90-luvun alkupuolella, kun hänestä tuli professori. Niin kauan kun Pekka oli professorina niin, jos joku nähnyt jonkun paperin hänen pöydällä, niin siitä sitten raportoitiin.”
– Anne Heimo

”Sillon, kun mäkin alotin, oli ensimmäinen vuosikurssi, joka sai sähköpostitunnukset automaattisesti. Sillon oli niinsanottu laskentakeskus, eli nykyinen IT-puoli, niin anto kaikille uusille opiskelijoille -95 automaattisesti sähköpostiosoitteet. Toimiston oven ulkopuolelle järkättiin semmonen, varmaankin Nefa ehdotti ja oppiaine suostu, vanha tietokone, et sai sähköpostii lukee. Sillon oli tämmönen Pine-niminen ohjelma, mitä käytettiin ihan siis dossilla, et siin oli komentorivikehote ja hiirtä ei tietenkään ollukaan, eikä mitään tämmöstä. Opiskelijat tietysti keräänty siihen aina. Ja Talven koppi oli siin vieressä. Sit se Talve oli valittanu siitä. Se oli valittanu henkilökunnalle, joskus tuli ärjäsemäänki siihen, että hiljaa! Ja Talve oli pelottava hahmo. Hän oli professori isolla P:llä. Ja sit kun se tuli sieltä, mä muistan, väki niinku väisty.”
– Jussi Lehtonen

”Ja sit opiskelijoitten kanshan oli pitkään tää keskustelu siit, et voidaanko me edellyttää, et opiskelijalla on sähköpostiosoite. Sillon oli ihan mahdollista, et opiskelijat oli, et minä en tällasia käytä, en tule koskaan käyttämään ja muuta.”
– Anne Heimo

”Mä oon kirjottanu graduni Fennicumin alakerrassa, oli tällainen mikroluokka, mis oli kaks tietokonetta. Mä naputtelin sitä siellä, sit mun vieressä usein kävi esimerkiks nykyisin tuol IT-palveluis oleva Männistön Petri, ja se lähetteli sähköpostei siinä ja naureskeli. Sit mä muistan, ku mä aina et siis sähköpostei? Tosi hömppää. Sit varmaan puoliks kateellisena, et se osas lähettää sellasii ja sit sil oli viel joku, jolle lähettää niitä. Eli tää on siis -96, olus että tietoturvat ja kaikki oli sellasii, et ku mä kirjotin sitä gradua sit, jos mä lähin tauolle syömään eväit tai jotain ni mun piti jättää se auki, ja sit ku mä tuun takas, ni siel on saattanu joku kaveri käydä kirjottamas sinne mun tekstiin ”Moi Anne et ollu paikal, täähän näyttää kiinnostavalta”, sit jotain vitsiä. Siis ihan oikeesti. Tää oli ihan normaalia!
– Anne Heimo

”Mut Matti Mattila. Matti oli hallinnollinen ihminen, joka meil oli siellä. Et hän oli aluks pelkästään oppiaineen korkeakoulusihteeri ja sitten amanuenssi ja hän vastas arkistosta. Kun otettiin ihmisiä töihin, niin Matti teki sen. Sitä ei tehty missään keskushallinnossa. Hän tiesi kaikki jutut. Hän tiesi rahat. Kaikki pyöri siinä. Et jos tarvittiin jotain, onks meillä rahaa tehdä jotain, niin sit koputettiin Matin ovelle ja kysyttiin. Ei jossain kilpailutusjärjestelmässä tai et professori saa jonkun kryptisen paperin sähköpostiinsa, mis pitäis yrittää tulkita, et kuin paljon oppiaineella on rahaa. Tämmöst ongelmaa ei ollut sillon. Matti istu siinä.”
– Jussi Lehtonen

”Alakerras oli se koppi, mis oli se koppitäti joka hoiti sitä kopiokonet, se Gunnel [Talamo]. Se koppi on iha se sama edelleen, Gunnel oli vuorannu sen kopin postikorteilla. Et aina ku joku fennicumilainen lähti johonki reissun pääl, ni aina Gunnelil piti lähettää kortti. Ne kaikki ikkunat sielt sisäpuolelt ja ulkopuolet ja katto ja seinät oli vuorattu erilaisil korteil. Se oli tosi levoton se kokonaisvaikutelma. Se Gunnel hääräs siel omas kopperossaan ja se oli vähän semmonen vahtimestarityyppinen ja hoiti kopiokonet, ja sit siel oli kahvinkeitin. Kirjastontäti oli siin välikerrokses, ja sil ei ollu minkäänlaist kirjastoalan työkokemust eikä koulutust, ja sitä pelkäs sekö opiskelijat että henkilökunta. Sit se koppitäti ja kirjastotäti, ne hengas keskenään paljon.”
– Maria Vasenkari

”Gunnel, hän oli tosi t0pakka. Hän oli tosi ankara, piti hirveetä jöötä. Mulla oli uusiopaperiset luentomuistiinpanot kaikki ja niitä piti kopioida, ja muistan kun se aina motkotti mulle ihan hirveesti, kun ne tukki kopiokoneet ja kaikki ne uusiopaperiset, kun ne oli semmosta karkeempaa ja huokosempaa. Mä jouduin aina pyytää, et jos hän kopiois, kun mä olin ollu esimerkiks luennolla ja sit otettiin kopiot niistä muistiinpanoista ja annettiin kavereille. Niin sit hän marmatti niistä. Mut se oli vaan pakko mennä, kun se oli ainoo vaihtoehto, kun ei ollu kopiokoneita, joita opiskelijat ois voinu itse käyttää.”
– Anne Heimo

”Lassi Saressalo oli sillon ku mä tulin opiskeleen tuntiopettajana ja tuntiopettajat hoiti perusopinnot. Ihan varmaa ekoil luennoil hän sano, et  muistakaa sit, et kukaan ei tarvi sellast kulttuurientutkijaa mihinkää, joka on valmistunu alle kahdeksas vuodes. Tää oli se asenne, et ei kellään ollu minkään näköst kiiret valmistuu. Ei sillon millään tavoin rajoitettu mitään opintotukii, tai no opintotukee ei toisaalt ollu, vaan piti ottaa opintolainaa. Mut et oli vapaat kädet. [–] Ohjaust oli hirvittävän paljon vähemmän, et jokanen oli vähän oman onnen nojas siinä.”
– Maria Vasenkari

”Esimerkiks Matti Karjala oli tosi vaativa, mut hyvällä tavalla. Tein siit [proseminaariesitelmästä] ekan version, niin mä sain kahdeksan sivuu ykkösen rivivälillä kirjoitettuu palautet siitä. Esimerkiks oli sellasia valtavii kirjapaketteja, siel oli saksankielist kirjallisuut, eikä ketään kiinnostanu, ei kukaan kysyny, et osaatko sä saksaa vai et. Se piti vaan hoitaa jollain tavalla.”
– Maria Vasenkari

”Se oli siinä katutasossa se arkisto. Mä olin ihan pihalla siellä, koska ei ollu työnohjausta. Tuija Hovi oli silloin assistenttina ja hän tuli ja näytti miten ne toimii. Aluks se oli ihan sellasta arkistotyötä, että tuli nauhoja ja sit ne tallennettiin sellaseen tosi hankalaan tietokantaan. Ja sit antoi laitteita lainaan ja siis semmosta arkistohommaa. Siin sivus ois pitänyt tehä väitöskirja, koska se oli osa sitä [työtä], mut eihä mul kukaan sanonut mitään, et miten väitöskirja tehdään. Et se oli vähän sellasta haasteellista, piti kehittää jotakin.”
– Tiina Mahlamäki

”Siin oli suomalais-ugrilainen kielentutkimus siinä keskimmäises kerrokses. Mäki ku olen siel vuosikymmenet pyörinyt, ni ne ei koskaan tervehtiny muitten oppiaineitten ihmisiä. Ne oli aina ihan omis systeemeissään. Mäki rupesin sit jossain vaiheessa ihan vaan systemaattisesti tervehtimään, nii sit vuosien väsytystaistelun jälkeen, nii nyt ollaan tietysti hyvis väleis ja näi, mut et ne oli ain omis oloissaan.”
– Maria Vasenkari

”Meillä oli tämmösiä suomalais-ugrilaisia iltoja ja niitä oli sitten myös Åbo Akademin suomen opiskelijoiden kanssa. Ja olennaista oli se, että me, tää tietty joukko, me dramatisoitiin suomalais-ugrilaisia satuja ja näyteltiin niitä. Ja sitten näissä ugrilais-illoissa oli yleensä meidän Unkarin lehtorin ja hänen vaimonsa valmistamaa ja tietysti meidän muidenkin valmistamaa unkarilaista ruokaa.”
– Päivi Lappalainen

”Muistan kun mä tein väitöskirjaa siin loppuvaiheessa. Mä olin usein siellä tosi myöhään, puolille öin. Mä muistan, kun mä lähin yöllä kotiin, mä yllätyin kun sinne osa vasta tuli. Sit mä vast tajusin, että se Fennicum eli läpi vuorokauden. Et osa tutkijoista tuli vast sitten aamuyöksi, kun ne tykkäs, että oli hiljasta ja muuta. Ja mä muistan, et se yllätti mut, että siellä oli, ei nyt paljon, mutta eloa ympäriinsä. Et sä meet ja on kopiokone jossain alakerrassa et siel on joku tulostomassa keskellä yötä.”
– Anne Heimo

”Vuosituhannen vaihteessa, ehkä 2001, ku se [Fennicum] meni remonttiin. Ja muutettiin sit siihen, me puhuttiin Tossutehtaasta eli mis on tuo Teutori nykyään. Se oli semmonen yliopiston väistötila, mis oli ollu meitä ennen jotain kasvatustieteilijöitä. Joku oli jäänykki sinne vielä jonnekin huoneen nurkkaan. Eihän se meidän muuttaminen sinänsä ollu hankalaa, mut arkisto kun piti muuttaa niin se oli aika [työ]. [–] Sit me mentiin takaisin Fennicumiin, et sittenhän se arkisto muutti sinne kellariin. Lauri Honko oli närkästyksissään, koska hän ei pitänyt kellarista. Viimeinen yhteydenotto oli, kun hän soitti mulle ja huusi mulle, et mä näen kuin Ruususen unta sen arkiston kanssa ja pitää huolehtia siitä. Mut et siel kellaris oli kunnolliset arkistokelpoiset tilat, mitä ei taho nykyään millään saada, koska ne on niin kalliita.”
– Tiina Mahlamäki

”Sit siel oli myöskin hyvin pitkään kaks näkövammast litteroijaa, ja sen toisen opaskoira. Ne oli olennainen osa sitä yhteisöä myöskin, mikä sit jossain vaihees hävis.”
– Maria Vasenkari

”Kaikki oli sitä samaa yhteisöö. Et sillon ei ihan oikeesti tehty, et Irmeli joka oli meidän toimistosihteeri, nii se oli ihan yhtä paljon sitä yhteisöö kun kaikki muutki. Semmmost ei enää oo. Se on oikeasti hävinny.”
– Maria Vasenkari

”Sit ku Annikki [Fennicumin siivooja] siirty kilpailutukses johonki leipomoon Iso-Heikkilään.  Fennicumis se oli maan suru, kun se jäi pois. Sil pidettiin läksiäiset, jotka oli suuremmat, kun jos professori jää eläkkeelle, et siel oli koko Fennicum. Se seminaarihuone oli tupaten täynnä. Professorit piti puheita, kiitospuheita siivoojalle, kun hän jää nyt pois ja tulee joku muu. Ja sille annettiin torkkupeitto ja mitä lahjoja me oltiin kerätty. Vitsit tosi hienoo. Se oli semmosta niinku vanhaa. Se oli semmosta vanhaa yhteisöllisyyttä vielä. Nyt kun siivoojatkin vaihtuu koko ajan, niin ethän sä tunne niit.”
– Jussi Lehtonen

”En mä hirveen paljon sit siihen muuttoon muuten edes osallistunu, paitsi että sinne työhuoneeseen oli kertyny ihan älyttömät määrät paperia ja muuta kamaa. Sinne tuotiin käytäville semmosii isoja roskalaatikoita, mihin sitte kannettiin tavaraa valtava määrä. Mul on edelleenki kaapissa niit samoja paperinippuja katsomatta läpi, se odottaa tässä vielä [uutta muuttoa].”
– Pasi Enges

”Fennicumista lähtö oli vaiheittainen luopuminen, vaiheittainen pitkäaikainen kituminen ja luopumisen tuska. Et se on ollu tosi rakas rakennus se Fennicum. Se oli toimiva, valoisa, kaikin puolin kauheen kiva, mutta rakenteis oli sit semmosii vikoi, et sitä ei kuntoon saatu, vaikka moneen kertaan sitä korjattiin.”
– Paula Sjöblom

”Kyl se vähän semmosen nostalgiatunteen aina nostattaa, kun kävelee siit ohi ja katselee sitä paikkaa ja muistaa ne kaikki opiskeluajat ja varhasemmat työajat ja ne porukat, jotka siellä oli töissä ja päivittäin tavattiin. En tiedä sit, voiko tommosta pilalle mennyttä rakennusta museoida mitenkään, vai onko sit jossain vaiheessa purku edessä vaan kuitenkin.”
– Pasi Enges

Kuva Hanna Oksanen, Turun yliopisto, viestintä / Univercity of Turku, communications