Noin minäkin haluaisin puhua – kulttuurientutkimus opetti höpöttämään elitistisesti ja tarkkailemaan syrjästä

”Yksi myytintutkimuksen esteistä on myytti-käsitteen affektiivisuus. Sanan pejoratiivinen käyttö arkikielessä voidaan tietenkin leimata trivialiteetiksi.”

Noin, juuri noin haluan oppia puhumaan.

Kaksi turkulaista rockrumpalia istui kauppaopiston ylioppilaslinjalla haukottelemassa itseään tärviölle. Sitten vastaan tuli pääsykoekirja, Lauri Hongon Uskontotieteen näkökulmia. Se muutti koko elämän. Ja hetkeksi myös puhetavan. Piti päästä tuohon eliittiin mukaan.

Yliopisto kutsui. Omasta puolestani voin tunnustaa, että uskontotiede etenkin oli jatkoa seikkailuromantiikalle. Antropologian klassikot kuten Malinowskin Argonauts of the Western Pacific antoivat Edgar Rice Burrougshille, H. Rider Haggardille ja Joseph Conradille uutta kontekstia. Martti Haavion kirjat eivät tuntuneet tieteeltä vaan mytologisilta matkoilta.

Sitten ilmeni muutakin. Olin nöösistä saakka harrastanut rockia ja supersankarisarjakuvia. Opinnot antoivat niillekin taustaa. KISS ja Marvel Comics näyttäyivät uudessa valossa, riittien ja myyttien kautta.

Kun myöhemmin siirryin kulttuurientutkimuksesta kirjallisuudentutkimukseen, elokuvatieteeseen, filosofiaan ja kulttuurihistoriaan, kohta alkoi myös työ free-toimittajana. Se jatkuu yhä – ainakin vielä kun tätä kirjoitan.

Niin taiteentutkimus kuin toimittajanhommakin näyttäytyivät toisin kulttuurientutkimuksen taustaa vasten. Ideologis-poliittiset varmuudet ja hokemat eivät uponneetkaan sukkana sisään. Piti kysellä ja kyseenalaistaa. Tuli tarve katsoa Lacanin psykoanalyysia, Derridan dekonstruktiota, Althusserin ideologiakritiikkiä ja Foucault’n tiedon arkeologiaa toisin, viistoon. Teoria opetti maailmasta ehdottomia asioita, vähän niin kuin uskonto. Kulttuuri- ja sosiaaliantropologinen paradigma opetti, että mitä jos katsotaan ensin, miten asiat tosiasiassa ovat. Niin kuin oikeasti. Tehdään isot päätelmät vasta sitten, ei etukäteen.

Uskontotiede ohjasi näkemään myyttejä muuallakin kuin muinaisuudessa. Ne tuntuvat todellakin ajattelevan meissä sen sijaan että me ajattelisimme niitä, kuten Claude Lévi-Strauss totesi.

Ehdottomista opeista on terveellistä vapautua. Toisinkin voi nähdä ja tehdä asiat. Maailmassa on muitakin kuin minä ja minun porukkani, me-jotka-olemme-aina-oikeassa. On toisia elämännäkemyksiä ja maailmankuvia. Omaa ajatteluakin voi kyseenalaistaa.

Hongon kirja opetti, ettei uskontoa tutkita ateismin kautta vaan ateismi on tutkimuskohde. Luulin ymmärtäväni asian. Sen opetuksen jälkeen ei ole juurikaan huvittanut heittäytyä mukaan polarisaatiopeliin ja leirien taistoihin, jotka ovat vain korostuneet sosiaalisen median aikakaudella.

Kun ollaan oikein vankasti hyvän ja oikean puolella noita toisia ja niiden typeriä harhoja vastaan, ollaan jo uskonnollisissa asemissa, osapuolina ideologiakiistassa eikä enää älyllisiä tarkkailijoita.

Voisi sitä huonompiakin asioita oppia.

Kari Salminen on freelancer-kulttuuritoimittaja, joka kirjoittaa Aamulehteen, Turun Sanomiin, Lännen Mediaan, Iltalehteen, Kanavaan ja Parnassoon elokuvasta, kirjallisuudesta, peleistä, televisiosta sekä toisinaan uskonnosta, historiasta ja filosofiasta.