Tarinan lähtöpiste: miten kaikki oikein alkoi?
Kesäkuun kuudentena 2022 olen kirjoittanut satunnaiseen tiedostoon ylös ”Nils Oskar Janssonin kotimuseo laboratoriona” sekä ”Historiallinen puutarha, juhannuspioni”. En mitään muuta.
Pitkin hankkeemme alkuaikoja olen muistellut, että kesäkuun 2022 suuressa elämänkerronnan tutkimuksen konferenssissa Turussa IABA-World 2022 Life Writing: Imagining the past, present and future olen saanut mieleeni idean hankkeesta, jonka nimeksi muotoutui Tarinoiden lehto. Mutta tämän tiedoston löydettyäni huomaan, että idea on syntynyt aiemmin. Kaivelen muistiani lisää, ja palautan idean alun hetkeen toukokuussa, jolloin olin Rovaniemellä pitämässä dosenttiluentoni elämäkertatutkimuksen etiikasta osana oppiaineen 25-vuotisjuhlintaa. Aloitin esitelmän tarkastelemalla omaa suhdettani lapsuuteni Rovaniemeen 1970-luvun alussa ja lappilaiseen kulttuurihistoriaan edeten pohtimaan käynnissä olevia eri elämäkertahankkeitani Tove Janssoniin ja Aarni Koutaan liittyen. Halusin pohtia sitä, ”kuka omistaa elämän?” Miten voimme menneistä, toisista elämistä kertoa ja millaisin ehdoin?
Pohtiessani kuvaa diaan, jossa yritin tiivistetysti kertoa mitä elämänkerronta tarkoittaa, olin sattumanvaraisesti kaivanut esiin Sagalundin museossa, Nils Oskar Janssonin kotimuseossa ottamiani kuvia. Päädyin valitsemaan kuvan Janssonin kirjahyllyistä. Näin muotoutui ajatus elämänkerronnasta ja kotimuseosta paikkana, jossa elämäkerrallisuus yhdessä muodossa tapahtuu. Esittelin ideaani myöhemmin toukokuussa lyhyesti Sagalundin museojohtajalle John Björkmanille, ja pikkuhiljaa mielessä alkoi avautua ajatus siitä, miten juuri Sagalund ja Janssonin koti olisi äärimmäisen hedelmällinen, ajallisesti kerrostunut tapaus tästä näkökulmasta pohdittavaksi.
Tästä se kaikki alkoi, vaikka oikeasti samalla paljon kauempaa. Tutkimuksen tekeminen on aina jollain tasolla henkilökohtaista, se on myös paljon sattumista kiinni ja erilaisten asioiden joko tietoisesta tai tiedostamattomasta yhdistelystä. Luovasta tilasta, joka usein syntyy juuri tutkijatapaamisissa, virikkeellisissä konferensseissa tai kesän leppoisammassa työrytmissä, jolloin jää aikaa ajatella. Kun tutkijanuraa on takana jo 25 vuotta, tai ylikin, on luettua, kirjoitettua, tutkittua, nopeasti vilaistua, keskusteltua, nähtyä olemassa jo niin paljon, ettei aina pysty itse tavoittamaan mistä ideat saavat alkunsa tai mihin kaikkeen ne palautuvat. Tai sitten yksinkertaisesti oma muisti alkaa olla huterampi: en muista että muistan. Tarinoiden lehto -hankkeen synty on aika oivallinen tarina siitä, miten eri asiat kietoutuvat yhteen.
Kevään ja alkukesän 2019 kuluessa, siis juuri ennen kaiken muuttanutta pandemia-aikaa, olimme perheeni kanssa tehneet pitkällisen pohdinnan jälkeen päätöksen mummonmökin hankkimisesta Kemiöstä. Haave kesäkodista oli elänyt itselläni lapsuudesta lähtien, oikeastaan siitä lähtien, kun isovanhempani luopuivat unelmien kesäpaikastaan, jossa olin ehtinyt varhaislapsuuden kesiä viettää. Tästä paikasta, sen luonnosta, taloista, esineistä, puutarhasta, kiviaidoista ja siihen liittyneistä tarinoista oli ehtinyt muodostua itselleni suuri kertomus kadotetusta kesäparatiisista, monin tavoin menetetyistä unelmista, yhtäkkiä hävinneestä elämäntavasta. Kaipuuni oli suuri, kohtuutonkin ja sitä sävyttivät muut lapsuuteen liittyvät menetykset. Kun sitten kesäkodin haaveesta tuli vihdoin taloudellisesti jossain määrin mahdollinen unelma, en aikaillut etsiessäni erilaisia kohteita ja miettiessäni, mikä voisi olla se meidän kesäkoti, millaiseen meillä olisi varaa ja millaista me voisimme ylläpitää tämän kaiken muun elämän keskellä.
Kemiön lähellä oleva sodan jälkeen rakennettu punamultainen hirsimökki jäi piinaavasti mieleeni, kun sen ensimmäisen kerran näin. Siinä oli samaa tunnelmaa kuin lapsuuden paikassa, jokin hirsissä, valossa, kiviaidoissa, tunnelmassa, oli sellaista, mikä tuntui tutulta, vaikkei se järven äärellä ollutkaan ja koko Kemiönsaari oli meille aikalailla tuntematon paikka. Päätös syntyi heinäkuussa, kun näimme mökin kesäisen luonnon ympäröimänä. Nyt se on ollut haaveideni kesäkoti kohta neljä vuotta.
Yhtä taianomaiselta kuin mökki, tuntuu koko Kemiönsaari, johon olen pikkuhiljaa tutustunut lisää. En lähtenyt hakemaan mitään työhön tai tutkimukseen liittyvää, vaikka mökki toimii hyvin myös kirjoitusretriittinä, mutta luontainen kiinnostus kulttuuriin ja historiaan sai tietysti pian hakeutumaan Sagalundiin. Kävin siellä ensimmäisen kerran loppukesästä 2020.
Paikka oli lumoava, merkillinen oma maailmansa – mutta aivan erityisen vaikutuksen teki Janssonin ja Wemanin kotimuseo sekä se kontrasti, joka näiden kotien välille syntyy. Janssonin kirjat, hyönteiskokoelmat, askeettisen kapea sänky, obsessiivinen tutkijaluonne – Wemanin pitsiverhot, posliinikupit, näytelmät, vaaleat sävyt, juhliva mielenlaatu. Mikä kiehtova kaksikko, ja minkä maailman he olivat luoneet Kemiöön 1900-luvun alussa.
Tämä on piste numero yksi. Toiset pisteet matkalla tähän hetkeen muodostuvat Erika Adamssonin tauluista ja Aleksi Kauppisen dokumentista Irja Sahlbergista. Tunsin Erikan ja seurasin hänen taiteilijauraansa ja sen kiehtovasti historiataiteeksi muotoutuvaa maalausjälkeä, kun Erika alkoi maalata museomiljöissä ja kuvitella mennyttä tauluihinsa. Hän maalasi turkulaisen Ett hem -museon miljöössä tauluja, joissa mennyt maailma ja nykyisyyden katse kohtasivat. Ihailin ja ihmettelin. Jokin alkoi itää.
Samaa ihailua koin, kun näin Aleksin ensimmäisen Vox Turku -dokumentin ”Irja Sahlbergin perintö” turkulaisesta museoalan moniammattilaisesta Irja Sahlbergista, jonka ura alkoi juuri Sagalundista 1930-luvulla. Dokumentti alkaa hienolla historiaosuudella, missä Irja tekee vanhojen talojen dokumentointityötä saaristossa, ja astuu bussiin kohti Turkua, missä häntä odottaa työ Turun historiallisessa museossa. Hänen työnsä ansiosta Luostarinmäki säilyy historiallisena kohteena ja hän valvoi sekä Sagalundin, Luostarinmäen että Qwenselin talon museoiden restaurointityöt. En muistanut kuulleeni Sahlbergista, vaikka varmasti olinkin, mutta hänhän oli aikansa suurnainen, poikkeuksellisen vahva ja rohkea toimija – ja erinomainen esikuva nykyisille historiallisen kaupunkikuvan puolustajille. Tämä dokumentti jätti vahvan tunnejäljen, ja uskon nyt, että se on ollut hankkeelle merkittävä tekijä – dokumentin näkeminen loksautti eri asioita yhteen mielessäni ja loi tarinoiden lehdon.
Olenkin aivan erityisen iloinen, että juuri Erika ja Aleksi ovat hankkeessa mukana tuottamassa sen erityistä ja ainutlaatuista puolta: taiteellista ja dokumentaarista osuutta. Tätä hanketta ei olisi olemassa vain tieteellisenä hankkeena, vaan koko sen tutkimuksellisen olemuksen mahdollistaa tämä taiteellinen ulottuvuus.
Kesän 2022 kuluessa keskustelin Erikan kanssa ja esittelin ideaani kollegoille, erityisesti Karoliinalle, jonka tutkimuksellinen asiantuntijuus sopi täydellisesti Janssonin ja Wemanin aineistojen ja elämäkerran analyysiin sekä tällaisen tiedettä ja taidetta yhdistävän hankkeen kokonaisuuteen.
Otto Latva kanssa olimme juuri saamassa valmiiksi merellisen ympäristöelämäkerran Tove Janssonista ja keskeiseksi ideaksi kotimuseon ja elämäkerran yhdistämisessä nousi juuri ympäristönäkökulma. Nils Oskar Jansson kun oli puutarhasta, kasveista ja luonnosta intohimoisen kiinnostunut, ja halusi luoda Sagalundiin Linnén oppien mukaisen puutarhan. Siispä kuin itsestään tämä Tove Janssonin merisuhdetta käsittelevään kirjaan kehittelemämme ympäristöelämäkerran konsepti löysi uuden kohteen – ja tavoitteeksi tuli näin kehittää laajasti koko ympäristöelämäkerran käsitettä ja metodologiaa.
Toukokuussa olin ollut vastaväittämässä Katja Weiland-Särmälän väitöksessä Pappisperheen aineeton perintö, ja Katjan museoihin, esineisiin, materiaaliseen kulttuuriin ja vanhoihin taloihin liittyvä monipuolinen ekspertiisi oli kuin omiaan Sagalundiin ja juuri Janssonin ja Wemanin taloon.
Tutkimusryhmä muodostui kuin itsestään, ja samoin itse hakemusteksti. Syyskuun alussa lähes kymmensivuinen tutkimussuunnitelma oli valmis, ja lähdimme hakemaan rahoitusta. Nimen hanke sai, kun mietin Sagalund-nimityksen alkuperää ja käänsin sitä suomeksi ja englanniksi. Sekin syntyi kuin itsestään, ja tuntuu siltä, ettei hankkeen päänimi voi muu enää olla. Siinä on tarinat, elämännarratiivit, luonto ja tietty paikka – hankkeen koko ydin.
Tämän kuluneen vuoden jälkeen olen yhä vakuuttuneempi, että mikään ei synny tyhjästä ja että toisaalta joskus on mahdollista, että kaikki vain loksahtaa paikoilleen hyvinkin yhtäkkisesti. Kun kaikki on valmista. Sellainen hetki on kuin Uuden kuun Emilian kokema ”leimahdus”, ja sellaisia hetkiä tulee vaalia – ne ovat koko tutkimuksenteon (ja rahoituksen hakemisen) moottori, jota tulee aika-ajoin hellästi öljytä.
Niin, mikä se ”juhannuspioni” muistiinpanoissani oli. Se on Nils Oskar Janssonin Sagalundiin 1890-luvulla istuttama alueen tunnuskasvi, joka kukkii edelleen samassa paikassa kuin yli sata vuotta sitten.
