Ajatusten ja kohtaamisten äärellä – pohdintoja kuluneesta vuodesta

15.12.2023 Karoliina Sjö

Vuosi 2023 on tulossa päätökseensä. Ajattelinkin koota hieman ajatuksiani liittyen menneisiin kuukausiin ja siihen aikaan, jonka olen tähän asti saanut viettää Tarinoiden lehto -hankkeen parissa yhtenä sen tutkijana. Menneet kuukaudet ovat olleet monin tavoin antoisia, ja olen päässyt paikkoihin ja aikoihin, joihin en olisi osannut kuvitella vielä hetki sitten pääseväni. Tämä onkin yksi aspekti, josta kovasti pidän tutkijan työssä: koskaan ei voi täysin tietää, minkälaisten asioiden parissa pääsee työskentelemään ja millaisia kenties monin tavoin odottamattomiakin maailmoja saa kohdata. Halu kysyä, oppia, pohtia, kyseenalaistaa, päästä tiedon äärelle ja jakaa tätä kaikkea myös itsensä ulkopuolelle – tämä kaikki saa minut kiinnostumaan maailmasta ja kaikenlaisista ilmiöistä yhä uudelleen.Aloitin työt hankkeen tutkijana kuluvan vuoden toukokuussa. Toki olimme jo tätä ennen keskustelleet ja ideoineet hanketta yhdessä koko hanketyöryhmän kesken, ja nuo keskustelut ovat jatkuneet koko kuluneen vuoden. Pääsimme myös heti toukokuun lopussa tutustumaan itse Sagalundiin melkein koko tiimin kesken. Lisää tuosta monin tavoin lumoavasta retkestä voi lukea aiemmin kirjoittamastani blogista. Koko hankkeen muodostumisesta ideasta konkreettiseen muotoon voi puolestaan lukea hankkeen johtaja Maarit Leskelä-Kärjen aiemmasta kirjoituksesta.Kesän ja alkusyksyn aikana vietin Sagalundissa pari useamman päivän mittaista tutkimusjaksoa. Pääsin yöpymään vanhassa kansakoulussa, siellä, missä Adèle Weman ja Nils Oskar Janssonkin olivat opettaneet ja asuneet ennen villan rakentumista, ja ihailemaan niin vuorokauden kuin vuodenaikojenkin vaihtelua kauniissa Kemiönsaaren maisemissa. Yritin kuvitella itseni menneisiin elämiin, kiertelin paikkoja, aistin ja tarkkailin huvilan huoneita ja istuskelin puutarhassa. Kuuntelin lintuja ja tuulen suhinaa, ja mietiskelin kaikenlaisia ajan ja elämän kerrostumia. Pääasiallinen tehtäväni oli käydä Nilsin ja Adèlen arkistoaineistoja läpi, joten avasin arkistolaatikon yksi kerrallaan ja syvennyin päiväkirjojen, kirjeiden, sanomalehtien, käsikirjoitusten ja kaikenlaisten aineistojen maailmaan. Elämät ja ympäristöt alkoivat hahmottua pikkuhiljaa, kuvitelmat saivat ääriviivoja ympärilleen.Iltaisin kävin kävelemässä ja toisinaan uimassa meressä, muutaman kerran kävin Adèlen ja Nilsin oppilaana, myöhemmin ystävänäkin, olleen Amos Andersonin vuodesta 1927 omistamassa Söderlångvikin kartanossa. Lumoava ja upea paikka, sekin. Pihapiirissä kohosivat kalliot niin korkealle, että niiden päältä näki puiden yli meren kantamiin. Yritin myös hieman kierrellä etsimässä jälkiä vanhoista sukulaisistani, jotka olivat usean sukupolven ajan saarella asuneet. Mietin, että olenkohan siitä syystä ollut aina saari- ja meri-ihminen; juuret ja menneiden elämien jättämät jäljet minun elämässäni, ihollani, muistuttamassa kenties niistä paikoista ja hetkistä, joita sukulaiseni ovat hengittäneet ja eläneet. Totuus lienee monista osista kudottu. Mutta jotakin ihmeellistä tuntui olevan siinä, että näin ne elämät ja jäljet risteävät monissa ajoissa: Adèle, Nils, Amos ja kaikki muut sekä minun sukulaiseni vuosikymmeniä sitten tällä saarella, ja nyt minä aikoja myöhemmin tutkimassa tätä kaikkea.Olen työni puolesta, ja toki muutenkin, päässyt miettimään paljon menneitä, elettyjä elämiä ja niistä kertomista. Järjestimmekin yhdessä hankkeen ja Selma-tutkimuskeskuksen kanssa elokuussa tapahtuman, jossa pohdittiin menneistä elämistä kertomista tieteen ja taiteen keinoin.

Esimerkiksi Turun yliopistossa on jo pitkät perinteet siinä, miten tieteen ja taiteen vuoropuhelua on yhdistetty ja miten sitä on käsitelty eri yhteyksissä. Pääsin käsittelemään ja pohtimaan aihetta myös väitöskirjassani, jossa yhtenä tutkimuksen metodina käytin sanataidetta. Kyseisessä elokuun tapahtumassa, jonka järjestimme Turussa Manillan Vanhalla Viinatehtaalla, aihetta lähestyttiin niin ikään tutkimuksen, kirjallisuuden, runojen, musiikin ja teatterin keinoin sekä kyseisiä keinoja reflektoiden. Kirjailija, runoilija ja toimittaja Pirkko Soininen sekä näytelmäkirjailija, dramaturgi Seppo Parkkinen kertoivat omista kokemuksistaan ja työprosesseistaan menneiden elämien äärellä, ja lisäksi pääsimme näkemään ja kokemaan Teatteri Saagan Sekasointuja-musiikkimonologin, jossa esiintyivät sopraano Lotta Aakko ja kitaristi Jaakko Rosnell.Olemme julkaisseet blogissa Soinisen ja Parkkisen tekstit, jotka pohjautuvat heidän tapahtumassa pitämiinsä esityksiin. Kirjoituksista löytyy paljon hyvin mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita, mietteitä ja näkökulmia. Tunnistan taiteilijoiden työssä paljon samaa, mitä tutkijan työ sisältää. Lähestymme menneitä elämiä monin samoin keinoin ja ajatuksin. Esimerkiksi intuitio saa usein erään tärkeän roolin, niin taiteilijoilla kuin tutkijoillakin.

Kaikkiaan koen, että erilaiset luovat metodit ja erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista ponnistavat keinot ovat tärkeitä mahdollisimman monipuolisen kuvan ja tiedon saavuttamisessa. Ajattelen, toki samankaltaisia ajatuksia varmasti monien muiden kanssa jakaen, että tutkimuksen ja taiteen tekemisen yhdistäminen ja niiden välinen vuorovaikutus voi tarkoittaa esimerkiksi:

uudenlaisia, eettisiä tapoja tuottaa tietoa menneestä
menneisyyden näkyväksi tekemistä tästä ajasta käsin eri keinoin
tulkintojen tukemista ja tuottamista sekä muun muassa ajattelemisen, kokemisen, havaitsemisen, kertomisen, kerrotuksi tulemisen ja muistamisen tapojen avartamista
erilaisten näkökulmien ja mahdollisuuksien avaamista
rajoja ylittävää liikettä

… ja paljon muuta. Mietimmekin ja lähestyimme tapahtumassa muun muassa sellaisia kysymyksiä kuten, miten kertoa menneistä elämistä, millaisia erilaisia keinoja ja prosesseja tähän elämistä kertomiseen voi sisältyä, miten tietoa voidaan tuottaa eri keinoin ja miten tiede ja taide voivat mahdollisesti toimia vuorovaikutuksessa tällaisissa tiedon tuottamisen, ja tässä erityisesti toisten elämistä kertomisen, prosesseissa. Tässä kaikessa etiikkaan liittyvillä kysymyksillä on keskeinen rooli.Tutkimuksen näkökulmasta tutkimuseettisiksi kysymyksiksi määrittyvät tilanteet, joissa tutkijan on tehtävä erilaisia (arvo)valintoja tutkimuksensa lähtökohtiin, metodologioihin, aineistoihin, näkökulmiin, toteuttamistapoihin ja tulosten esittämiseen liittyen. Tällöin myös etiikka ja moraali kietoutuvat vääjäämättömästi yhteen. Erityisesti esimerkiksi historian ja menneiden elämien esittämisen keinojen pohdinnassa ja toteuttamisessa korostuukin tutkijan moraalinen vastuu – eli yksinkertaistaen, miten tehdä kaikin puolin mahdollisimman hyvää ja luotettavaa tutkimusta. Esimerkiksi historiantutkimuksessa eettisenä lähtökohtana on pidetty usein professori Jorma Kalelan ajatusta siitä, että hyvä tutkimus on prosessi, joka rakentuu eettisesti perusteltavista valinnoista (ks. esim. Historiantutkimuksen etiikka 2017, s. 7).

Lopulta eettiset valinnat voivat olla hyvin moniulotteisia, mutta lähtökohtana on edistää avointa, kaikkia osapuolia kunnioittavaa tutkimusta ja keskustelua. Tavoitteena on oikeudenmukainen ja vastuullinen menneisyyden tulkitseminen – ja näin ollen tutkittavan, tutkijoiden ja muiden toimijoiden ja yleisön kunnioittaminen. Niin ikään etiikan ja itsereflektion yhteys on tässä kaikessa tärkeää. Tällöin korostuvat ennen kaikkea tutkijan omien lähtökohtien punnitseminen ja tulkintojen oikeutuksen arvioiminen.

Kyse on myös tulkintojen moniselitteisyyden pohtimisesta, tutkimuskohteisiin muodostuneiden suhteiden arvioimisesta sekä moraalisten oikeuksien ja velvoitteiden selvittämisestä suhteessa kohteisiin. Etääntymisistä ja samaistumisista, kuten monissa aihetta käsittelevissä yhteyksissä korostetaan.Kaikkiaan voidaan todeta, että kertomalla elämistä esimerkiksi tutkijoiden työhön liittyy sekä valtava vastuu että monia mahdollisuuksia. Elämäkertatutkimuksen ja elämänkerrontaan liittyvän tutkimuksen parissa jo pitkään arvokasta ja ansiokasta työtä tehnyt dosentti, hankkeemme johtaja Maarit Leskelä-Kärki on lainannut teoksensa Toisten elämät (2017) alussa runoilija, aforistikko Mirkka Rekolan runoa, joka sopii mielestäni loistavasti myös näihin kyseisiin teemoihin. Runo kuuluu:

Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

(Mirkka Rekola, kokoelmasta Tuulen viime vuosi 1974, lainaus Maarit Leskelä-Kärjen teoksessa Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista 2017, s. 7.)

Leskelä-Kärki on lukenut runoa ennen muuta elämistä kertomisen näkökulmasta: ”ketä kukaan ei katso, se katoaa. Kuvana silmissä olette täällä, olemassa. Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä. Voisiko sen ajatella niinkin? Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu. – – [M]e muistamme, me kerromme, me katsomme, ja sillä tavalla me olemme läsnä toisillemme ja maailmalle.” (Leskelä-Kärki 2017, 7.)Kyse on siis monella tavalla kohtaamisista – menneen, nykyisyyden ja tulevan välisistä. Kohtaamiset voivat olla hyvin sattumanvaraisiakin, mutta aina niihin sisältyy myös valtaa ja vastuuta: se, kenet kohtaamme ja kenestä tai mistä kerromme, muokkaa aina myös muistia, niin henkilökohtaista kuin laajempaa, jaettuakin muistia sekä samalla käsityksiä siitä, millainen on maailma ennen meitä ollut ja millainen on tulevaisuutemme.

Tätä kaikkea pohdin siirtyessäni loppuvuoden viettoon. Ensi vuonna työmme jatkuu, toivottavasti myös pidemmällä aikavälillä. Toivotankin tämän kirjoituksen myötä kaikkea hyvää – ja kaikenlaisia kohtaamisia – tulevaan!