Kiinnostuksen kohteena sisäinen elämä

Teksti: Pirkko Soininen

Miten lähestyn kirjailijan työssäni menneitä elämiä? Kun mietin mikä yhdistää kaikkia työprosessejani, vastaus on oikeastaan hyvin yksinkertainen: myötätunto. Haluan ymmärtää ja myötäelää.

Muita sopivia sanoja, jotka kuvaisivat lähestymistapaani, voisivat olla intohimo, uteliaisuus, kunnioitus, hidas mietiskely ja kyseenalaistaminen.

Kysyn itseltäni ja aineistolta: millainen ihminen hän oli? Kuuntelen aineistoa ja erityisesti omaa intuitiotani. Ehkä voidaan puhua myös eläytymisestä, koska minähän olen kuvitellut olevani niin kuvataiteilija Ellen Thesleff, arkkitehti Wivi Lönn, runoilija Maila Pylkkönen kuin valokuvaaja Signe Branderkin.

Löytöretki tuntemattomiin elämiin
Työprosessi on aina erilainen ja samanlainen. Lyhimmillään kirjan kirjoittaminen on vienyt kaksi ja puoli vuotta, pisimmillään kuusi. Pisimpään olen kirjoittanut sivumäärältään ohuinta kirjaani. Kirjoittamiseen käytetty aika ei todellakaan korreloi kirjan paksuuden kanssa, oikeastaan melkeinpä päinvastoin.

Tutkin ja kirjoitan rinnakkain. Minun on meneteltävä näin, koska ajattelen kirjoittamalla. Kirjoittaminen on myös niin tärkeä osa minuuttani, etten voisi keskittyä pelkästään tutkimiseen. Minulle tarina rakentuu kielen kautta ja siksi sitä kannattelevan kielen etsiminen kulkee alusta asti rinnalla.

Kun kirjoittaa historiallisesta henkilöstä, kyseessä on väistämättä tutkimusmatka ja löytöretki. En prosessin alussa tiedä mitä tulen löytämään. Joskus nämä löydöt ovat olleet hyvinkin traagisia ja olen joutunut miettimään miten voin kunnioittaa sekä löytämiäni faktoja että päähenkilöäni.

Intuition varassa kirjoittaminen
Olen tuntenut Ellenin, Wivin, Mailan ja Signen läheisyyden. Henkilöt tulevat eläviksi mielessäni, koska ajattelen heitä niin paljon. En ajattele ystäviäni – en ehkä perhettänikään – yhtä intensiivisesti tunnista, päivästä ja kuukaudesta toiseen. Päähenkilööni muodostuva suhde tuntuu hyvin läheiseltä, joskus hieman maagisellakin tavalla – vaikka tiedostan kyllä, että se on täysin yksipuolinen.

En voisi kirjoittaa ihmisestä, jota kohtaan en tuntisi palavaa kiinnostusta, suorastaan jotain ihastumisen kaltaista. Ehkä prosessia voisi verrata ystävystymiseen: kun tapaa mielenkiintoisen henkilön ja tuntee sielujen sympatiaa, haluaa kiihkeästi viettää aikaa yhdessä, keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

Suhde muodostuu ajan kanssa ja se perustuu tunteisiin ei järkeen. Joku kysyi minulta joskus, miten järki ja tunne painottuvat työssäni. Kumpaa käytän enemmän? Kysymykseen on mahdotonta vastata, sillä kumpaakin tarvitaan. Mutta mitä enemmän tutkin itseäni ja työprosessejani sitä varmemmin vakuutun siitä, että loppujen lopuksi luotan intuitioon. Mutta luottamus intuitioon syntyy vasta sen jälkeen, kun olen riittävän kärsivällisesti tehnyt tutkimusta.

Haluan keskittyä päänsisäisen elämän kuvaamiseen – se on tietenkin väistämättä fiktiota, mutta oletan lukijankin ymmärtävän sen. Emme voi koskaan päästä toisen ihmisen pään sisälle, emme vaikka tämä ihminen eläisi, tapaisimme ja juttelisimme. Emme tunne edes läheisimpiä ihmisiämme niin hyvin.

Faktojen pohjalle rakentuva fiktio
Mutta toki työssä tarvitaan myös järkeä ja faktoja. Kunnioitan faktoja, en tietoisesti valehtele. Biografiset tiedot ovat pyhiä, en lähtisi keksimään ihmiselle vaikkapa puolisoita, lapsia tai asuinpaikkakuntia. Kunnioitan elämänjanaa, mutta voin keskittyä vain pieneen osaan siitä tai voin poimia mukaan vain palasia sieltä täältä. Voin jättää tietämiäni asioita kertomatta, voin valita mitä kerron, miten rajaan ja minkä näkökulman valitsen.

Luen kaiken mitä päähenkilöstäni on kirjoitettu: kirjoja, tieteellisiä artikkeleita, lehtijuttuja, luojan kiitos digitoiduista aineistoista. Katselen mielelläni valokuvia, ne ovat todella tärkeitä, samoin kuin kirjeet ja päiväkirjat, jos sellaisia on olemassa. Todella liikuttavaa on, jos löydän äänitteitä ja kuulen henkilöni puhuvan. Olen haastatellut aihepiirin tutkijoita ja päähenkilöni tunteneita ihmisiä.

Olen usein ajatellut, että oma työni alkaa siitä, mihin tutkimus ehkä päättyy, koska olen vapaampi tekemään johtopäätöksiä ja kuvittelemaan.

Pyrin avaamaan prosessia jälkisanoissa. Samoin olen halunnut loppuun luettelon lähteistä. Olen myös halunnut kiittää tutkijoita, jotka ovat, kenties tietämättään, auttaneet minua tutkimusmatkalla.

Lopulta teen valintoja tekstin ja tarinan ehdoilla. Mitä tämä tarina vaatii? Millaisen näkökulman, rajauksen, kielen, rakenteen ja henkilöt? Mikä tässä on minulle tärkeää? Mitä haluan kirjoittamalla tutkia? Mitä teemoja haluan nostaa erityisesti esiin? Miksi tämä tarina liikuttaa minua?

Eettiset pohdinnat itseni kanssa
Mitä lähempänä nykyaikaa romaanini tapahtuu, sitä enemmän tunnun miettivän eettisiä kysymyksiä. Onko henkilölläni ollut lapsia tai muita läheisiä, ovatko he tai heidän jälkeläisensä vielä elossa? Mahdollisuuksien mukaan haluan kertoa projektistani läheisille, ehkä toivon työlleni jopa siunausta – mutta teen kirjan, vaikken saisikaan sitä.

Kaikki historialliset henkilöt, joista olen kirjoittanut, ovat hakeutuneet elinaikanaan esiin työnsä kautta. Moni heistä on ammentanut työhönsä omasta elämästään. Esimerkiksi runoilija Maila Pylkkönen kirjoitti omasta elämästään hyvinkin avoimesti, tämä antoi minulle ikään kuin luvan käsitellä tiettyjä asioita. Toisaalta esimerkiksi valokuvaaja Signe Brander oli hyvinkin yksityinen henkilö, jonka elämästä tiedämme kovin vähän.

Mutta kaikki he jättivät jälkeensä perinnön: maalauksia, rakennuksia, runoja ja valokuvia. Erityisen kiinnostunut olenkin ollut taiteellisesta työstä ja olen halunnut pureutua siihen, miten he tekivät työtään.

Minulle taide ei ole täysin villiä ja vapaata kenttää – en halua loukata ketään. Jokaisen kirjan kohdalla olenkin käynyt itseni kanssa eettisen keskustelun. Ajattelen, että olisi pystyttävä katsomaan silmiin ihmistä, josta olen kirjoittanut. Koen, että pystyisin siihen.

ESITTELY
Turkulainen kirjailija, runoilija ja vapaa toimittaja Pirkko Soininen on kirjoittanut elämäkerralliset romaanit kuvataiteilija Ellen Thesleffistä (Ellen, 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, 2021), runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, 2023) ja valokuvaaja Signe Branderista (Signe, ilmestyy 1/2024). Blogikirjoitus on lyhennelmä esityksestä, jonka hän piti Turun yliopiston SELMA-tutkimuskeskuksen ja Tarinoiden lehto -hankkeen järjestämässä Elämästä kertominen ja etiikka -tilaisuudessa.