Kotimuseo, taideteokset ja paikan henki

Taiteilija Erika Adamssonin haastattelu osa 2.

Viime keväänä matkustimme hankkeemme tiimoilta Sagalundiin ensimmäistä kertaa. Nyt jälkikäteen mietin, mitä minulle tapahtui astuessani museoympäristöön, Sagalundin luonnon ja vanhojen museorakennusten keskelle. Oli toukokuu ja kevät oli juuri puhjennut kukkaan ja ties monesko sukupolvi Sagalundin lintuja liverteli siellä tervetuliaislauluaan.

Saapuessaan museoon museokävijä siirtyy eri paikkaan, aikaan, tilaan ja miljööseen (ks. Hänninen 2000, 130). Hankkeessamme pohdin paitsi kävijän positiota, myös sitä, millaisen position tutkija tai työpaikalleen saapuva työntekijä ottaa suhteessa aikaan, tilaan ja paikkaan. Eroaako kokemus, kun paikassa on vierailtu useaan kertaan ja ymmärrys ja tieto ympäristöstä kasvaa. Mitä tapahtuu, kun mennyt ja nykyisyys kohtaavat?

Tässä blogissa halusin selvittää, millaisen position taiteilija ottaa suhteessa tilaan. Erityisesti kotimuseoiden yhteydessä ajatus paikan hengestä konkretisoituu. Ajatus Genius locista juontaa juurensa antiikin Roomaan, jossa paikalla uskottiin olevan oma suojelijansa. Nykykäytössä termi viittaa pikemminkin paikan erityiseen tunnelmaan, ilmapiiriin ja henkeen.

Eletyt elämät, kodin esineet ja jo rakennus itsessään tuntuvat kertovan tarinoita. Luomisprosessissa taiteilija altistuu erilaisille tunnelmille ja vaikutelmille. Sagalundin miljöö ja erityisesti kotimuseo Villa Sagalund toimii innoittajana myös hankkeemme taiteilijalle, Erika Adamssonille.

Adamssonin tuotannossa Sagalundin teokset ovat osa pitempää jatkumoa. Erika Adamsson kertoo innostuneensa kotimuseoista vuonna 2018. Hän kertoo idean lähteneen liikkeelle Ett Hem -museon draamaopastuksesta, jota Adamsson kuvasi. Kotimuseoissa paikan henki syntyy hänen mukaansa tarinoista, legendoista ja mielikuvista. Samat kysymykset, joita itse tutkijana pohdin autenttisuudesta, museomiljöön rakentamisesta sekä lavastuksesta ovat läsnä myös Adamssonin töissä.

Museokäynnin kautta sekä tarkastellessa taideteosta, jossa mennyt ja nykyisyys kohtaavat, ihminen tulee tietoiseksi suhteestaan paikkaan, omaan historiaan. Taide ja historia voi olla välineitä, joiden kautta ymmärretään mennyttä sekä nykyaikaa, kronologiat ja jatkuvuudet.

Mikä kotimuseoissa kiehtoo?

Erika Adamsson: Minua kiehtoo, miten museoissa meille rakennetaan kuvaa historiasta. Museokävijän mielessä museointeriööri ja autenttisuuden tunne rakentuvat monesta yksittäisestä tekijästä kuten esineestä oikeassa paikassa, kotimuseon alkuperäiselle asukkaalle identifioidusta huonekalusta ja museopedagogin anekdootista paikan asukkaan elämästä juuri tuossa tilassa. Mutta nämä tekijät tarvitsevat tuekseen myös oikeanlaisen valon verhojen lomasta tai pölyn leijailemisen auringonvalossa. Taitava lavastus ja oikea valaistus saavat meidät uskomaan, että ennen oli noin. Että juuri näin tämä perhe eli.

Kesän 2022 museonäyttelyni oli Tikanojan taidekodissa Vaasassa. Näyttelytilana toimiva museo oli lähes kokonaan riisuttu Tikanojan perheen esineistöstä ja huonekaluista. Minusta oli vavisuttavaa, kuinka katse alas ikkunasta pihamaalle veikin minut äkisti tämän perheen arkeen ja menneisyyteen. Kokemus yhdistyi Tikanojan lapsista olevaan valokuvaan, jossa koko lapsikatras oli kuvattuna muurin edessä juuri tuolla samalla, eteeni avautuvalla pihalla. Uskallan sanoa, että innoituksekseni riitti yksi havainto ja valokuva tuosta samasta paikasta yli sata vuotta sitten. Minun on ilmeisen helppo lietsoa itseni haltioitumaan.

Kotimuseoihin on luontevaa liittää ajatus Genius locista – paikan hengestä. Mitä paikan henki on merkinnyt sinulle?

Erika Adamsson: Ennen nykyistä Nostalgia-teemaani, johon kotimuseoista tehdyt teokset kuuluvat, pohdin ”Pikaistuksissa tehty” -teossarjassani pari vuotta aiemmin suomalaisten rikospaikkojen visuaalisuutta. Sitä, millaiset väririnnastukset tuottavat paikalle painostavan tunnelman. Miten jokin rakennus, jossa on joskus tapahtunut rikos, määräytyy havaintokentässämme ikään kuin kummitustaloksi. Miten kyseisen talon ohi kävellessämme sen ulkonäkö tuntuu ilmaisevan rakennuksen historiaa ja jotain sen yksittäistä tapahtumaa.

Kiinnostukseni Genius loci – paikan henkeen on näistä osin painostavistakin tunnelmista vienyt minut tavoittelemaan uusien ja erilaisten tilojen henkeä. Esimerkiksi kotimuseoihin liittyvät tarinat eivät toivottavasti ole yhtä ahdistavia, vaikka melankolista virettä ja tunnelmaa en karta myöskään uusimmissa maalauksissani.

Museo ja maalaukset tarjoavat eräänlaisen vaihtoehtoisen tilan ja pakopaikan tämän ajan ja paikan ulkopuolella. Käsittelet teoksissasi myös menneen ja nykyisyyden kohtaamista museoympäristössä, kerro hieman siitä?

Erika Adamsson: Museon autenttisuuden ”lumouksen” voi rikkoa salin ikkunan ulkopuolelta kantautuva nykyajan auton tai tietöiden ääni, ikkunanraosta näkyvä liikennemerkki tai vaalimainos. Interiöörissä oleva kyltti ”ei saa koskea” tai köysi arvokkaan kustavilaissohvan edessä muistuttaa, että olemme museossa. Kaikki nykyhetkestä ilmoittavat merkit, asiat, jotka riistävät meidät eskapistisesta tilasta, ovat mielestäni hirveän mielenkiintoisia.

Samalla tavoin maalaukseni antavat katsojalle mahdollisesti lepopaikan vaikkapa 1900-luvun alun Villa Sagalundin sinisessä salongissa, mutta samassa maalauksessa voi olla myös idyllin rikkova merkki nykyajasta, ristiriitaisuus.

Luulen, ettei täydellinen eskapismi maalauksen maailmaan tai menneisyyteen ole mahdollista. Siihen vaikuttaa jo katsojan sitaatio tukevasti seisten maalaukseni edessä näyttelytilassa.

Olet käyttänyt maalaustesi aiheina kotimuseoiden lisäksi myös epookki-tv -sarjojen snap shoteja. Kerro hieman siitä?

Erika Adamsson: Epookkisarjoissa on mielestäni paljon samaa kuin kotimuseoissa. Lavastukset ja puvut luovat kokonaisvaltaisen mielikuvan toisesta ajasta. Maalaus eroaa katsojan imaisevasta epookkielokuvasta ainakin siten, että maalauksessani mikään ei ole ihan valmista, aukotonta tai osoittelevaa. Kuvalähteissäni ei ole merkitystä sillä, mistä kohtaa snap shot on Fanny ja Alexander -elokuvasta tai mikä kohtaus on kyseessä Vår tid är nu tai Strandhotellet -sarjassa. Tarinasta poimimani kuvalähde muuttuu uudeksi tarinaksi katsojan avulla. Kuvan henkilöt irroitettuna kontekstistaan toimivat ehkä ennemminkin aikakauttaan edustavina hahmoina. Katsoja lopulta rakentaa maalauksen tunnelman kirvoittaman tarinan, omista lähtökohdistaan ja näkökulmastaan. Katsoja on tässä tarinankertoja.

***

Ensimmäiset Villa Sagalundiin liittyvät Adamssonin teokset ovat esillä taiteilijan Paikan henki -näyttelyssä Auran Galleriassa 12.4.–30.4.

Avajaisia vietetään to 11.4. klo 16–18, tervetuloa!

***

Adamssonin haastattelun osa 1 luettavissa täällä.

***

LÄHTEET

Hänninen, Kirsi: Minkälainen on monipuolinen museokäynti? Näkökulmia museoihin ja museologiaan. Toim. Janne Vilkuna. Helsinki: Ethnos 2000.