Kun kestävyys kohtaa realiteetit

Kestävyydestä ja vastuullisuudesta on tullut uusi normaali. Kaikki niistä puhuvat, kaikki niitä kannattavat ja kaikki niitä myös väittävät tavoittelevansa. Hallitus toisensa jälkeen vannoo kestävän kehityksen ja vastuullisen tuotantotalouden nimeen – ja ylläpitää satojen miljoonien eurojen vuotuisia tukia ja verohelpotuksia luonnon ja eläinten ryöstökäytölle. Yrityssektorin edustajat Suomesta USA:n miljardööreihin ja Financial Times -lehteen puhuvat kapitalismin rajoittamisesta ja vastuullisesta liiketoiminnasta – paitsi tietysti Björn Wahlroos, joka vastustaa moista hössötystä. Puunjalostusteollisuus, tuo Suomen luonnon vuosisatainen vitsaus, kutsuu itseään nykyään biotaloudeksi, allekirjoittelee vastuullisuussitoumuksia ja väittää toteuttavansa kaikessa toiminnassaan kestävän kehityksen periaatteita. Kummallista kyllä metsäluonnon monimuotoisuus heikentyy jokaisessa uhanalaisarviossa, ja suurin syy metsälajien uhanalaistumiseen on juuri metsien käyttö.

On kuin eläisimme aivan eri käsitteellisessä universumissa. Minä kun olen ymmärtänyt, että kestävä kehitys jakaantuu kolmeen pilariin (ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen), joista yhdessäkään ei lue, että kestävä kehitys tarkoittaa luonnon lisääntyvää hyväksikäyttöä. Minä kun olen ymmärtänyt, että vastuullisuus luontosuhteessa edellyttää esimerkiksi sitä, että eläimet saisivat toteuttaa omaa tahtoaan ja lajityypillistä käyttäytymistään.

Vai olisiko kuitenkin niin, että ihmiset heidän ammatistaan, asuinpaikastaan ja koulutuksestaan riippumatta tunnistavat kestävyyden ja kestämättömyyden, vastuullisuuden ja vastuuttomuuden. Joidenkin on yhteiskunnallisesta roolistaan johtuen vain pakko ”ymmärtää realiteetteja, mutta ei sitä mikä on oikein, mikä väärin” (jääköön TV-sarja Raidista napatun lainauksen alkuosa kertaamatta). Ihmiset kyllä tunnistavat eläimiä kohtaan tehdyn vääryyden. Ei ole sattumaa, että jo yhteiskunnallisen modernisaation syntyaikoihin 1800-luvun alussa eläinten teurastus keskitettiin suuriin yksiköihin ja kätkettiin pois ihmisten silmistä. Syy keskittämiseen oli valvonnan helppous ja tae puhtaudesta; syy piilottamiseen oli ymmärrys toiminnan moraalisista ongelmista. Piilottaminen ei kuitenkaan auttanut teurastamon työntekijöitä, joiden moraalin pelättiin rapautuvan eläinten tappamisesta.

Entä sitten nykypäivänäkin? Menneenä syksynä Valio ilmoitti fanfaarien kera, että sen myymässä tölkkimaidoissa käytetään tästä lähtien vain pihatoissa elävien ”vapaiden” nautojen maitoa. Valiolla (ja monilla muilla elintarvikealan toimijoilla) on kieltämättä erikoinen käsitys vapaudesta, mutta eihän tällaista uudistusta kai kukaan voi moittiakaan. Helsingin Sanomien uutisessa 7.9.2019 Valion kehityspäällikkö totesi, että uudistuksen myötä “suomalaisen maitohyllyn tarjonta harppaa nyt merkittävästi vastuullisempaan suuntaan”. Toisin sanoen kehityspäällikkö toteaa, että parsinavetoissa ei kasvateta nautoja vastuullisesti. Suomalainen meijeriteollisuus haalii maitoa edelleen tuhansilta tiloilta, joilla nautoja ei ole kasvatettu vastuullisesti edes sen oman henkilöstön mielestä.

Mitäpä jos alkaisimme ymmärtää vähemmän realiteetteja ja enemmän sitä, mikä on oikein, mikä väärin.

Tuomas Räsänen on maitoa litkivä Unsus-projektin tutkija