Viruksista ja toimijuudesta

Toimijuutta jonkin verran miettineenä olen ollut sitä mieltä, että uusmaterialistit ovat väärässä puhuessaan elottoman materiaalin toimijuudesta. Materiaalin toimijuuden väite perustuu käsittääkseni joko sumeaan ajatteluun tai toimijuuskäsitteen sisällön ja rajojen hämärtämiseen – tai molempiin. Toimijuus on syytä rajata tietoisiin olentoihin, näin olen ajatellut. Lampunjalalla ei ole toimijuutta, mutta keskustelua voidaan käydä siitä, mitkä eläimet täyttävät kriteerit. Nykytiedon valossa toimijuuden raja pitää ehkä vetää varsin alas, sillä vaikkapa yhdyskunnissa elävät hyönteiset ovat tutkimuksissa osoittaneet huomattavaa kykyä oppimiseen. Entäpä sitten vielä paljon hyönteisiä ”alkeellisemmat” elolliset?

Aikaisemmin olisin ykskantaan tyrmännyt ajatuksen esimerkiksi viruksen toimijuudesta, mutta enää en ole niin varma. Olin helmikuun lopulla Pohjois-Italiassa. Muutama päivä kotiin palaamiseni jälkeen tulin sairaaksi ja hakeuduin testiin. Kuopion yliopistollisen sairaalan pihaan ajaessani kaksi vartijaa ohjasi minut näytteenottopaikalle. Toinen heistä komensi minua tuimaan sävyyn pysymään autossani ja odottamaan siellä testaajaa, suupielensä kiristyneinä, silmissään puhdas ja läpitunkeva pelko. Nämä pelokkaat katseet ovat sittemmin tulleet tutuiksi kävelyreiteillä joidenkin vastaantulijoiden kasvoilla, mutta ei vielä kertaakaan yhtä läpäisevänä kuin tuolloin, kun SARS-CoV-2 -koronaviruksesta ja sen aiheuttamasta vaarasta ei tiedetty senkään vertaa kuin nyt muutama viikko myöhemmin.

Kysymys viruksen toimijuudesta riippunee siitä, katsotaanko vain virusta itseään, tuota kopioituvaa geeni-, proteiini- ja rasvamolekyylikimppua, vai hyväksytäänkö myös kuviteltu tai suhteisiin liittyvä toimijuus. Ei tämä vartija minua pelännyt, roteva mies, vaan uhkaa, jota mahdollisesti kannoin ja joka oli valmiina hyppäämään minusta hänen puolustuskyvyttömään kehoonsa. Siinä tilanteessa minä olin vain kantaja, merkityksetön välittäjä, samalla tavalla kuin se eläin, josta koronavirus on ihmiseen siirtynyt. Viruksen muodostamassa vaarassa olennaista ei ole se, että todellisia toimijoita olemme me globaaleja suhdeverkostoja ylläpitävät ihmiset ja myös eläimet, joihin ihmisyhteisöjen elämänmuodot perustuvat. Tuolle KYS:in vartijalle – ja nyt lukemattomille koteihinsa kahlituille ihmisille kaikkialla maailmassa – juuri virus oli toimija, näkymätön mutta ihmissoluihin tarrautuneena jopa tappava, ja siksi niin voimallinen.

Parin päivän kotikaranteenin jälkeen sain kuulla negatiivisesta testituloksesta. Liekö yskän ja kurkkukivun syy sillä kerralla ollut joku niistä tuiki tavallisista, vanhoista koronaviruksista, jotka aiheuttavat osan flunssistamme, mutta joiden aiheuttamia infektioita meidän immuunipuolustusjärjestelmämme on harjaantunut torjumaan.

Kuinkahan moni suomalainen edes tiesi ennen tätä kevättä, että joka vuosi keskuudessamme kiertää useita erilaisia koronaviruksia. En minä ainakaan. Flunssa- tai edes influenssavirusten kohdalla ihmisten ei paljon ole tarvinnut miettiä taudinaiheuttajia. Toisin on SARS-CoV-2 -viruksen kanssa, joka on pakottanut suuren osan ihmiskuntaa miettimään uudella tavalla viruksia, niiden toimintaa ihmiskehossa ja siten omaa elämäämme. Toivoa sopii, että kriisin mentyä ohi mietittäisiin myös ihmisten ja yhteiskuntien kohtalonyhteyttä niihin eläimiin, joista taudinaiheuttajat ovat siirtyneet ihmisten riesaksi. Mitä useampi miljardi eläintä on meidän ihmisten kohtalonkouran alla, sitä todennäköisempää on aina uusien taudinaiheuttajien siirtyminen ja muuntuminen ihmisen taudiksi.

Ihmisen historia on tartuntatautien historiaa. Monen vuosikymmenen ajan länsimaissa tosin näytti, että tartuntataudit olivat jääneet vain historiankirjojen sivuille. Niistä näyttää kuitenkin 2000-luvulla tulleen yhä uudelleen toistuva ilmiö, mikä on suoraa seurausta ihmiskunnan alati kasvavasta pakkomielteestä eläinteollisuuteen. Oli vain ajan kysymys, milloin joku paikallinen epidemia leviää pandemiaksi, ja seuraava taudinaiheuttaja on jo odottamassa vuoroaan siirtyä ihmiseen. Siirtyykö se villieläimistä vai tuotantoeläimistä, sitä kukaan ei tiedä. Yhteiset viruksemme pakottavat meidät tunnustamaan, että ne kaikki, siat, kanat, lepakot, muurahaiskävyt ja sivettikissat, ovat meidän kanssakulkijoita toimijaverkossa nimeltä maapallo. Niin ovat viruksetkin, sillä kanssakulkijuus ei edellytä söpöyttä, hyötysuhdetta eikä edes samankaltaisuutta. Ja juuri siksi nyt maksetaan laskua siitä, että niiden toimijuus – oli se sitten kuviteltua tai todellista, vaikkakin vain suhteisiin liittyvää toimijuutta – on päästetty nyky-yhteiskunnissa liiaksi unohtumaan.

Kirjoittaja on Unsus-projektin tutkija Tuomas Räsänen