Henkiin herääviä valokuvia
Tutkin 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta olevia ferrotyyppivalokuvia, joita kutsuttiin pelti- tai plootukuviksi. Tein aineiston kuvista omia kuvallisia ja tarinan muotoon kirjoitettuja tulkintoja tieteellisen analyysin kirjoittamisen rinnalla. Taiteellinen ja tieteellinen tulkinta muotoutuivat yhdessä prosessissa eivätkä ole erotettavissa toisistaan.
Tuntemattomia henkilöitä
Ferrotyyppivalokuvat tekivät minuun vaikutuksen Turun museokeskuksen valokuva-arkistossa. Ne vetivät minua puoleensa. Niiden visuaalinen maailma oli mielestäni maagisen kiehtova. Peltikuva on mustaksi maalatulle pellille valotettu negatiivinen kuva. Se näyttäytyy positiivina tumman taustan vuoksi. Menetelmä oli nopea, helppo ja halpa verrattuna muihin tuon ajan valokuvamenetelmiin. Tavallisimpia ferrotyyppejä ovat pikakuvat, markkinoilla ja automaateissa kuvatut muotokuvat, joissa ei ole harkittuja sommitelmia.
Arkistokuoriin kirjatut tekstit olivat ainoita taustatietoja kuvista. Suuri osa teksteistä sisälsi ainoastaan kaksi sanaa: ”tuntematon naishenkilö” tai ”tuntematon mieshenkilö”. Kuvien irrallisuus kirjoitetusta historiasta tuntui antavan oikeutuksen tulkinnassa kaipaamilleni taiteellisille vapauksille.
Taiteellisina tekniikoina käytin muun muassa litografiaa, maalaamista ja luovaa kirjoittamista. Näistä luova kirjoittaminen oli tärkein, koska tutkimusmenetelmäni autoetnografia perustuu juuri luovaan kirjoittamiseen. Autoetnografia on tekemisen tapa, jossa tutkijan omat kokemukset ovat tutkimuksen lähtökohtia ja sen keskeistä aineistoa. Autoetnografinen tutkimusmenetelmä ja -teksti kuvaavat kirjoittajan omia kokemuksia, ja sijoittavat nuo kokemukset sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa.
Katsoja tulkitsee valokuvan kuvaajan tai sen omistajan siihen koodaamien merkitysten ohella omaan elämäänsä liittyviä ja elämänkokemuksensa kautta tuntemiaan asioita. Näiden katson olevan fantasiaa. Ferrotyypeissä on ominaisuuksia, jotka ohjaavat niiden tulkintaa fantasiakuvituksina. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi kuvitetut kehyskortit ja optiset illuusiot.
Kehyskorttien fantasiaa
Pienikokoisia ferrotyyppejä kiinnitettiin usein pahvisiin kehyskortteihin, jotka olivat hyvin koristeellisia. Kehyskorteissa oli erilaisia kohokuviointeja ja painokuvituksia. Ferrotyyppi näkyy pelikorttia muistuttavien kehyskorttien ovaalinmuotoisesta kuva-aukosta kuin pienestä ikkunasta.
Kohokuvioidut ja painokuvitetut kortit ovat eriluonteisia. Kohokuvioitujen korttien kiinnostavuus on tuntoaistimuksellinen. Kohokuvioinnin tunnusteleminen voimistaa aistimusta yhteydestä menneisyyteen, koska kuvaa aiemmin hypistelleet ovat tunteneet samat muodot ja kohoumat sormenpäissään.
Painokuvitettujen kehyskorttien kuvituksissa on luontoaiheita, rokokoohon viittaavia kuva-aiheita ja ornamentteja. Yhdessä kehyskortin painokuvitus ja kehykseen asetettu ferrotyyppi muodostavat kuva kuvassa -rakenteen, joka tunnetaan kirjallisuuden fantasiakuvituksissa. Rakenne mahdollistaa metonymian eli jatkumon ja siirtyvyyden painokuvituksen ja ferrotyypin välille. Kehyskortin kuvitus ja ovaalista aukosta kurkistava peltikuva vastaavat havaintoa siirtymästä kahden todellisuuden välillä, jotka ovat erilaisia visuaalisesti ja materiaaliltaan. Ne muodostavat rinnakkaiset kuvamaailmat, jotka keskustelevat tarinana. Kehyksen kuvitus saa mielikuvituksen tuottamaan fantasiaa, joka vaikuttaa kuvan tulkintaan.
Markkinahaamu – optinen illuusio
Suupielestä roikkuu paperossi, ja silmäluomet lepäävät puoliummessa harottavien silmien päällä. Päättelen miehen olevan päihtynyt, kyseessä voisi siis olla markkinakuva. Markkinakuvat ovat pikavalokuvaajien otoksia. Pikavalokuvaajilla oli suuret laatikkokamerat, joiden sisällä kuvat voitiin kehittää välittömästi. He kuvasivat ihmisiä markkinoilla, kaupunkien toreilla ja yleisöjuhlissa. Kuvat olivat hinnaltaan halpoja ja erityisesti palkolliset ja maaseudun vähävaraiset kuvauttivat itsensä kaupunkimatkoillaan pikakuvaajilla. Pikakuvaajien huippukausi oli 1920–1930-luvuilla.
Humalan aiheuttama estottomuus tekee tämän miehen kuvasta kiinnostavan ja poikkeavan. Mies on kuvassa todella rennon oloisesti vailla minkäänlaista jännitystä. Kuvassa on muutakin poikkeavaa. Kun kuvaa kallistaa, miehen kasvot katoavat vaaleaan taustaan, kun kallistaa takaisin, nousevat sieltä jälleen esiin. Kun kuvaa siis kääntelee edes takaisin kädessään, välke käy, ja hahmo katoaa ja ilmestyy jälleen.
Useissa ferrotyypeissä poikkeavat valotukset luovat kuviin erikoisia efektejä. Lopulta katsojan liike luo efektin, joten se ei ole sinällään ferrotyyppien ominaisuus, vaan niiden katsomiskokemukseen kiinnittyvä seikka. Nämä efektit ovat optisia illuusioita.
Paperossimies markkinakuvassa on kuin haamu, joka kantaa vaatteita olematta niiden sisällä. Kasvoista jäävät jäljelle vain hatun ja takin välissä leijuvat silmät, nenä ja viiksien välistä roikkuva savuke. Katoamis–ilmestymis-efekti saa hänet visuaalisesti hikottelemaan. Hän on kuin humalainen kummitus, joka ilmestyy näkyviin aina hikotellessaan.
”Peltiselfie”
Pikakuvana ferrotyyppi on valokuvan nykyisen arkikäytön edeltäjä. Seuraavia pikakuvia olivat polaroid ja digitaalinen valokuva. Pikakuvaferrotyypit olivat ensiaskelia reaaliaikaiseen omakuvavalokuvaan, jolla merkitään muistiin itse kuvanottopaikassa, peilataan itseä ja työstetään omaa identiteettiä. Nykyisessä kuvakulttuurissa selfie eli sosiaalisessa mediassa jaettu digitaalinen omakuva täyttää ainakin nuo samat tehtävät.
Anu-Riikka Leppänen pro gradu -tutkielma ”Peltikuvien mustanpuhuva ja visusti vaikeneva kansa. Ferrotyyppivalokuvien fantasiaa ja magiaa” valmistui kansatieteen oppiaineeseen joulukuussa 2015.
Hukattu-novelli (PDF)