Brasilian kielivaranto ja kielten opetus: katsaus menneisyyteen ja nykytilanteeseen

Hanna Kivistö-de Souza

Historiansa puolesta Brasilia on monikielinen maa. Maassa puhutaan yhä 180 alkuperäiskansojen kieltä sekä 30 siirtolaisten jälkeläisten kieltä äidinkielenä. Myös brasilian portugalin viittomakieli (libras) on oma kielensä. Silti useimpien brasilialaisten mielestä Brasiliassa on ainoastaan yksi kieli: portugali. Tällä mielikuvalla on pitkät juuret. Portugalin siirtomaan ja sittemmin 1820-luvulla syntyneen uuden itsenäisen Brasilian liittotasavallan piti luoda kansallistunnetta. Näin syntyi ajatus yhdestä virallisesta kielestä.

Brasiliaan saapui 1800-luvulla paljon siirtolaisia Euroopasta. Saksalaiset ja italialaiset perustivat siirtokuntia Etelä-Brasiliaan, erityisesti Santa Catarinan ja Rio Grande do Sul’n osavaltioihin. Siirtolaiset toivat mukanaan uusia kieliä, joista tänäänkin puhutaan muutamia, esimerkiksi italialaisten siirtolaisten jälkeläisten venetsian (talian) ja saksalaisten siirtolaisten jälkeläisten kieltä (hunsrik). Toisen maailmansodan aikoihin Brasiliassa vallitsi Getúlio Vargasin diktatuuri (Estado Novo, suom. Uusi Valtio), jonka yhtenä kulmakivenä oli “opetuksen kansallistaminen”. Saksan- ja italiankieliset sanomalehdet lakkautettiin, kouluissa kiellettiin muiden kielten kuin portugalin opetus ja saksan ja italian puhumisesta tehtiin rikollista ja rangaistavaa. Tämä kielidiktatuuri kosketti suorasti yli puolta miljoonaa ihmistä ja vaikutti kielten säilyvyyteen ja niihin liitettyyn stigmaan suuresti.

Diktatuurin jälkeen vieraiden kielten osaamista ruvettiin arvostamaan ja erityisesti ranskalla oli korkea asema. Ranskan kieltä oltiin Brasiliassa arvostettu itsenäistymisen ajoista lähtien kansainvälisenä kulttuurin ja sivilisaation kielenä. Brasilian maantieteellinen sijainti espanjaa puhuvien maiden ympäröivänä teki espanjan opetuksesta pakollista 1950-luvulla.  Lämpenevät suhteet Yhdysvaltoihin nostattivat myös englannin asemaa. 1970-luvulla vieraiden kielten opetuksen pakollisuudesta luovuttiin sotilasdiktatuurin myötä. Kun vieraiden kielten opetus ei enää ollut pakollista, monet julkiset peruskoulut lakkasivat tarjoamasta sitä ja vieraiden kielten osaamisesta tuli yksityiskoulussa opiskelevien ylempien yhteiskuntaluokkien etuoikeus.

Vuonna 1996 laadittu opetussuunnitelman perusteet (Lei Nº 9.394) teki vieraan kielen opetuksesta pakollista 5. luokasta eteenpäin. Päätösvalta vieraan kielen valitsemisesta oli kouluilla. Käytännössä suurin osa kouluista valitsi englannin tai espanjan, mutta erityisesti Etelä-Brasiliassa myös italian ja saksan opiskeleminen oli mahdollista. Tämä heijastui myös yliopistoihin ja kieltenopettajakoulutukseen. Esimerkiksi Santa Catarinan valtion yliopistossa (UFSC) opiskelijoiden on mahdollista kouluttautua englannin, espanjan, ranskan, saksan tai italian aineopettajiksi.

Jo hetken lupaavalta näyttänyt kielten opetuksen tilanne Brasiliassa joutui kuitenkin taas uuden uhan alle vuonna 2017. Hallitus muutti vuoden 1996 lakia niin, että ainoastaan englannin kielen opetus oli pakollista (Lei Nº 13.415). Koulut voivat lisäksi tarjota valinnaisia vieraita kieliä, mutta etenkin julkisissa kouluissa resurssipula tekee sen käytännössä mahdottomaksi. Vaikka asenne vieraita kieliä ja niiden oppimista kohtaan  on nyky-Brasiliassa positiivisempi kuin koskaan ennen, poliittiset päätökset tuovat useamman vieraan kielen osaamisen vain harvan brasilialaisen ulottuville. Siinä missä moni julkisessa koulussa opiskeleva lapsi saa ensikosketuksen vieraaseen kieleen (eli englantiin) 9-10-vuotiaana, yksityisissä kouluissa opiskelevat aloittavat englannin yleensä ensimmäisellä luokalla ja toisen vieraan kielen opiskelun muutamaa vuotta myöhemmin. Yksityiset kielikoulut, täysin kaksikieliset koulut, ulkomaanmatkat ja internetin kautta löytyvät opetusmateriaalit tukevat näiden lasten kielten oppimista. Tämä heijastuu myös kielenopettajaopiskelijoihin: ensimmäisen vuoden kursseilla istuu rinnakkain A1- tasoisia kielenkäyttäjiä sekä monikielisiä-ja kulttuurisia kielitaitureita. Päämäärä kuitenkin on kaikilla yhteinen: edistää vieraiden kielten ja kulttuurien tuntemusta Brasiliassa.

Kirjoittaja Hanna Kivistö-de Souza toimii yliopistonlehtorina Etelä-Brasiliassa sijaitsevassa Santa Catarinan valtion yliopistossa (UFSC) ja on tällä hetkellä vierailevana tutkijana Turun yliopiston Kieli- ja käännöstieteiden laitoksella.

Kirjallisuutta

• Fraletti de Souza Rubbo, G. (2016). Línguas estrangeiras nos primeiros anos do ensino funadmental: histórico, perspectivas e práticas. Reunião Científica Regional da ANPED, UFPR-Curitiba, Paraná. http://www.anpedsul2016.ufpr.br/portal/wp-content/uploads/2015/11/eixo10_GABRIELLA-FRALETTI-DE-SOUZA-RUBBO.pdf
• Lei Nº 9.394, 20 joulukuuta 1996. (1996). http://www.planalto.gov.br/ccivil_03/leis/l9394.htm [Opetussuunnitelman perusteet]
• Lei Nº 13.415, 16 helmikuuta 2017. (2017). http://www.planalto.gov.br/ccivil_03/_Ato2015-2018/2017/Lei/L13415.htm#art2 [Opetusuunnitelman perusteet]
• Müller de Oliveira, G. (2009). Plurilinguismo no Brasil: repressão e resistência lingüística. Synergies Brésil, 7, 19–26. https://gerflint.fr/Base/Bresil7/gilvan.pdf

Kuvien viitteet:

Photo by Leonardo Toshiro Okubo on Unsplash
Photo by Raphael Nogueira on Unsplash
Photo by Rafaela Biazi on Unsplash